Tämä on arkistoitu versio Kapinallisen politiikasta. Sivu tarjotaan puhtaasti kulttuurihistoriallisista syistä (siis: jos tämä sattuu jotain joskus kiinnostamaan). Päivityksiä sisältöön ei tehdä eikä kommentteja julkaista.
Lisäys 7.2.2012: Bloggaan tätä nykyä osoitteessa http://tolearnsomething.wordpress.com/.
Sanon sen suoraan: olen kyllästynyt tähän sivuun. Lähtökohdat olivat alun pitäen: 0) blogi olisi erilaisten ajatusten hiekkalaatikko 1) en poistaisi blogista yhtään mitään, vaikka kuinka katuisin kirjoittamaani, ja 2) pyrkisin harjoittamaan mahdollisimman vähän itsesensuuria. Oli kuitenkin väistämätöntä, että tulisi piste, jossa historia alkaisi velvoittaa minua kirjoittamaan juuri tietyistä aiheista juuri tietyllä tavalla ja asenteella – herranjestas, onhan blogin nimikin sentään mikä on. Silloin jähmettyisin paikalleni, esittäisin aina samat mielipiteet, ja blogi kuivuisi tätä kautta kasaan.
Siispä en enää näe mitään mieltä siinä, että jatkaisin blogia tämän muotoisena. Saatan kyllä keksiä jotain muuta tilalle. (Etenkin kun domain on hankittu ja se menee luultavasti jollekin roskayhtiölle, jos lopetan sen.) Ei muistella pahalla, koopee. Sinusta oli paljon iloa.
Ei kommentteja.
Tapahtuu tasan neljä kuukautta myöhemmin.
Olen kuin olenkin vielä hengissä. Ja juuri nyt alkoi tuntua siltä, että pitäisi taas kirjoittaa jotain, kenties herätellä tätä palstaa henkiin. Tosin: jos se tosiaan tulee takaisin, se tulee takaisin toisenlaisena kuin se lähti silloin talven synkkyydessä.
Haluan oppia olemaan vähemmän kyyninen tämän maailman kanssa, joten sävy muuttuu. Viimeiset pari kuukautta halusin välttää tiukasti edes ajattelemasta koko saakurin blogia.
Niin, mitä minulle kuuluu? Armeija on kahden viikon päästä ohi, kun arvon korpraali Vanninen kotiutuu. Ei olisi uskonut tammikuussa, että joskus metsä-TJ:kin menee nollille, mutta niin se Kiila08:n myötä meni.
Oliko hauskaa? Välillä. Välillä (useimmiten) se oli vaan “Vittu mitä paskaa”. On kuitenkin myönnettävä, että enää en suhtaudu armeijaan yhtä (tai ainakaan samalla tavoin) kyynisesti kun tammikuussa, koska meininki on meidän yksikössä ollut loppujen lopuksi suhteellisen rentoa. Se tarkoittaa: ei “aamureippailuja” (2 min herätyksestä räntäsateeseen juoksemaan); ei ohjattuja aamutoimia P-kauden alun jälkeen (jokainen tupa menee kahdeksi minuutiksi vessaan ja yrittää ehtiä pestä hampaansa ja käydä kusella); ei hiihtomarsseja (vain yksi helmikuussa ja sekin oli jotain 20km); ei pyörämarsseja (2. PsjK ei pyöräile); ei suppaan poistumisia (2. PsjK ei poistu suppaan); skapparit on suhteellisen mukavia (iältään pari-kolmekymppisiä); lomat juoksee, köllejä saa salikäynneistä ja lenkeistä eikä ole typeriä runkkuvelvejä.
En enää jaksa miettiä suhdettani armeijaan kuten vielä joskus uudenvuoden tienoilla yritin, koska universaaliin lopputulokseen on mahdotonta päästä. Aina voi tuoda esille toisen näkökulman, joka asettaa kyseenalaiseksi edellisen logiikan. Tämä kumpuaa ajattelutapojen moninaisuudesta. Joka tapauksessa se on kohta ohi.
(Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tämä on varmaan se aikuistumisen hetki.)
Taasko se nuoriso rettelöi?
Kuten aiemmin kirjoitin, nuoriso on yhteiskunnan itsepohdiskelun työkalu: ikäluokista juuri nuoriin heijastetaan kaikki rettelöinti, kirjoitetaan siitä kuinka nuoriso mellakoi ja näin saadaan luotua päätelmäketju: nuorison mellakointi johtuu siitä, että mellakoijat kuuluvat nuorisoon.
Milloinhan musliminuoret ja tavalliset nuoret keksivät yhdistää voimansa? Taustalla piilevät ongelmat ja mellakoinnin päämäärät kun lienevät erilaisesta retoriikasta huolimatta samoja: ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteet, integroitumisen vaikeus, menestymisen ja dynaamisuuden vaatimukset.
Samaan aikaan, kun länsimainen yhteiskunta todistelee itselleen median välityksellä olevansa suvaitsevainen ja moniarvoinen, se onkin yhä ehdottomampi määrätyssä suhteessa – nimittäin juuri siinä, että se on suvaitsevainen ja moniarvoinen:
“mellakat” ovat viharikoksia!
Sananvapautta on puolustettava | 16.2.2008 21:55Nämä maahanmuuttajien “nuorisomellakat” ovat viharikoksia sananvapautta kunnioittavia, demokraattisia ja moniarvoisia yhteiskuntia sekä näiden yhteiskuntien asukkaita vastaan. Nämä väkivaltaiset hyökkäykset ovat viharikoksia vapaita yhteiskuntia sekä yksilönvapautta kunnioittavia ihmisiä vastaan!
Tämänkaltainen tapahtumien tulkinta on helppo tehdä: sananvapaudesta on aina kiva puhua. Voidaanko kuitenkin sanoa, että kukaan sananvapautta puolustava ei ole ymmärtänyt valistuksen ideoita, vaan on omaksunut median jatkuvasti toistaman (ja nykyistä järjestelmää tukevan) suuren vapaustarinan sellaisenaan? Näin voi todeta ainakin sillä perusteella, että em. kaltainen kieli on tyypillistä pääkirjoituksissa ja kansainvälisesti näkyvien poliitikkojen julkisissa puheissa.
No jaa. Eipä näilläkään mellakoilla ole mitään tekemistä demokraattisen yhteiskunnan kanssa. Ei sitä retoriikkaa hei kannata ihan tosissaan ottaa, vaan mieluummin miettiä hieman syvempiä motiiveja, jotka ovatkin helposti nähtävissä.
Lähiaikoina pitäisi ilmaista halukkuutensa armeijan eri koulutusvaihtoehtoihin.
En ole enää järkyttynyt, pelkästään hämilläni – yrittäessäni miettiä, mikä tässä on järkevää, mikä typerää ja miksi kaikki tapahtuu. Yritän saada otetta siitä, “mitä haluan olla”, mutta ajatus pakenee. Mikä on se, mikä on “minua”, ja mikä pelkästään päähän iskostettuja kuvia?
Ihmisiä, ihmisiä, joka puolella ihmisiä. Noita hahmoja, joihin suhdetta on tullut mietittyä useamman kerran; sosiaalinen, epäsosiaalinen, avoin, sulkeutunut. Varma, epävarma, kyselijä, tekijä, johtaja, johdettava.
Oliko tämä se syy, miksi spektaakkeli alkoi kiehtoa? Koska näin siinä itseni hämmästelemässä – sivussa – ikuista liikettä?
Eräänä kuulaana talvipäivänä näin hetkisen ajan valoa. Sen jälkeen ei olekaan näkynyt oikein mitään. Ei tämä kai masennusta ole, hämmennystä vain.
Olo on kuollut: nenä tukossa, ääni käheänä ja päässä humisee täydellinen jäsentymättömyys. Mistään ei tunnu saavan otetta. Ikään kuin armeija olisi repinyt maailman rikki ja sotkenut senkin vähän, mikä oli järjestyksessä. Kai järjestys oli sitten valheellinen, kun se ei kestänyt rasitusta.
Kaikenlaisten järjellisten kokonaisuuksien muodostaminen tuntuu mahdottomalta: Edelliset kirjoituksetkin näyttävät nyt lähinnä typerältä höpötykseltä.
Miksi olla armeijassa, jos pitää isänmaata pelkkänä hokemana, jonka tarkoitus on varmistaa harjoitettavan politiikan läpimeno? Siksikö, että isoisän isä oli jääkäri, isoisä oli sotilasmestari ja isä on reservin yliluutnantti?
Näinhän se homma on aina toiminut: sotketaan politiikkaan perinteitä ja kuvitteellista Jumalan/”isien” tahtoa, ja niin ei koskaan tarvitse muuttaa mitään. Puhutaan vain ajan henkeä ilmentävistä “realiteeteista”, eikä enää huomatakaan, että ollaan lukkiuduttu rautahäkkiin.
P.S. Tässä perspektiiviä nykyiseen maailmanpolitiikkaan: Waving Goodbye to Hegemony – New York Times
Armeija ei nujerra ihmistä niinkään hierarkioillaan tai tottelemisvaatimuksillaan, vaan ennen kaikkea loppuun asti hiotulla teknisyydellään:
Bravo-joukkue! Valmistautukaa ohjattuja aamutoimia varten. Varustus: t-paita, urheiluhousut, sisäjalkineet, peseytymisvälineet. Aikaa: kaksi minuuttia. Jatkakaa!
Komppania! Valmistautukaa ruokailuun siirtymistä varten. Varustus: palveluspuku M/91 täydellisenä, karvalakki, nahkasormikkaat, varsikengät. Aikaa: kymmenen minuuttia. Jatkakaa!
Komppania! Valmistautukaa oppitunnille siirtymistä varten. Varustus: palveluspuvun M/91 housut, poolopaita, varsikengät, muistiinpanovälineet. Aikaa: seitsemän minuuttia. Jatkakaa!
Järjestelmästä pystyy irrottautumaan henkisesti ainoastaan viikonloppuvapaina, ja silloinkin menee kaksi päivää mielen tyhjentämiseen. Iltavapaat pitäisi käyttää enimmäkseen tehokkaaseen suorittamiseen – lenkkeilyyn, salibandyyn, kuntosaliin, ampumatekniikan hiomiseen -, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos.
Armeijassa jopa lukemisesta (mikäli siihen jaksaa vaivautua) tulee suorittamista: iltavahvuuslaskentaan aikaa 20, 10, 5 minuuttia. Onkin suoranainen ihme, jos kaikenaikainen teknisyyden eetos ei hiljalleen rapauta ihmisen psyykettä elämän jatkumisen kannalta välttämättömälle perustasolle. ((Tämä pätee myös laajemmin yhteiskunnan kontekstissa, onhan armeija vain sitä ympäröivän yhteiskunnan ilmaus.)) Kaikki virikkeet – sotilaskotia myöten – on suunniteltu tismalleen niin, että ne tukevat Tavoitetta:
Pataljoona kouluttaa rautaisen keihään timanttista kärkeä, valmiusprikaatin mekanisoituja joukkoja. Taistelut ratkaistaan edelleen jalkaväellä, joka ainoana joukkona pystyy valtaamaan ja pitämään hallussaan alueita.
Pataljoonassa koulutetaan varusmiehiä johtaja- ja miehistötehtäviin mm. panssarijääkäri-, panssaritiedustelu- ja panssarintorjuntayksiköihin. Koulutus on vaativaa ja kovaa, mutta myös reilua. Kovan kärjen sotilaiden tulee olla yritteliäitä taistelijoita, joilta kuitenkin löytyy pilkettä silmäkulmasta.
Minun kasvatuskeinoni ovat kovia. Heikot osat pitää vasaroida pois. Minun teutonisen veljeskuntani linnoituksessa kasvaa nuori sukupolvi, jonka edessä maailma tulee tärisemään. Tahdon nuorison olevan väkivaltaista, komentelevaa, pelotonta, julmaa. Nuorison on oltava kaikkea tätä. Heidän on pystyttävä kestämään tuskaa. Heissä ei saa olla mitään heikkoa tai herkkää. Vapaan, loistokkaan petoeläimen on jälleen kajastettava heidän katseessaan.
Adolf Hitler, lainaus Alice Millerin teoksessa For Your Own Good: The Roots of Violence in Child-rearing
Viimeisten kahden viikon aikana tyypillisin hokema on ollut, kuinka armeijaan pitää suhtautua pilke silmäkulmassa. Tämä ilmenee puhtaimmillaan alikersantissa, joka on järjestelmän nujerrettu sielu. Hän on vienyt itseironian äärimmilleen ja siirtynyt itsehalveksunnan alueelle omaksuessaan paikkansa hierarkiassa; puhe pilkkeestä silmäkulmassa on etenkin alikersantille välttämätöntä, jotta hän kykenisi sietämään itseään.
On myös sotilaspastori, joka tanssii täysin Mefistofeleen pillin mukaan. Hän puhuu niin sekavia, ettei ymmärrä enää edes itse itseään. “Valtion tehtävä on puolustaa omia kansalaisiaan, siksi armeija”, hän toistelee; “joukkotuhoaseet ovat rikos ihmisyyttä vastaan”, mutta rynnäkkökivääri ei ole.
Toisaalta muoti-ilmaukset kuten “kokeilla omia rajojaan” ovat kiinnittäytyneet myös armeijapuheeseen; Näin sinällään älytön toiminta muuttuu extreme-lajiksi, jossa voi kokea yhteenkuuluvuutta ja adrenaliinin tulvaa. Unohtakaa vapauden puolustaminen, unohtakaa Me, Suomi ja isänmaa – nyt kun nämä käsitteet ovat menettäneet hohdokkuutensa, armeija on paikka, jossa jokainen voi etsiä huippukokemuksia.
Mikä sitten on laajemmin tarkasteltuna armeijan tehtävä? Armeija ei ole syntynyt suinkaan puolustaakseen kansakuntaa – kansakunta ei siis synnytä armeijaa -, vaan armeija synnyttää kansakunnan. Kansakunta ja valtio syntyy juuri puolustautumisen hetkellä; tuona ohuena hetkenä, jolloin puhutaan vihollisen oletetusta tulosuunnasta ja suunnitellaan, mihin suuntaan teltan suuaukon pitäisi osoittaa (omia kohti). Tuon hetken jälkeen kansakunta on olemassa jatkuvasti heikkenevänä kaikuna sosiaalisessa todellisuudessa, kunnes kuvaa vahvistetaan uudella mielikuvaimpulssilla.
Näin muuttuu ymmärrettäväksi myös miljardien eurojen syytäminen aseisiin, varusteisiin, panssarivaunuihin, helikoptereihin, hävittäjiin ja varusmiesten kouluttamiseen ja kuskaamiseen ympäri Suomea valtion laskuun. Tämä kaikki on osaltaan luomassa järjestykselle tarpeellista yhteisön kuvitelmaa; yhteisö on olemassa juuri 7.62 RK 95 TP:n kautta.
Viimeisimmät kommentit