Välikysymyksiä 29.8.2006 klo 11:00 | Kesto 00:54:09
Suomella menee komeammin kuin historiassaan koskaan. Talous voi hyvin ja kansa kuluttaa. Siinä missä menee hyvin, menee myös huonosti. Köyhyys ja vähäosaisuus, syrjäytyminen ja kurjuus. Siinä toinen todellisuus. Airi Leppäsen vieraina päätoimittaja Eilina Gusatinsky, tutkimusprofessori Sakari Hänninen ja kansainvälisten asiain sihteeri Tarja Kantola.
Arkisto elokuu, 2006:lle
Politiikka on kompromissien tekemistä.
Kukapa ei olisi kuullut tätä kliseistä toteamusta politiikan luonteesta. Kukaan ei saa tahtoaan läpi sellaisenaan, omista tavoitteista pitää tinkiä, enemmistön tahtoon pitää tyytyä ynnä muita hauskoja lauseita jotka eivät merkitse oikein mitään.
Nykyistä politiikkaa saamme kiittää loogisen epäloogisesta tosiasioiden ja faktojen hylkäämisestä. Käyttääkseni perinteistä oikean ja väärän vastakkainasettelua: se, mikä tuntuu oikealta, määrää enemmän kuin se, mikä on oikein.
Väitänpä, että nykymeininki on enemmän pilipalipolitiikkaa: pikkuasioiden kanssa näpertämistä ja valtahippasta. Etpäs saa kiinni, lällällää, meillä onkin vaaleissa hyvät julkkisehdokkaat. Turhaa energiaa kuluu asioista taistelemiseen, kun tehokkainta olisi yksinkertaisesti määritellä kaikelle toiminnalle yhteinen päämäärä ja varmistaa, että jokainen päätös toimii suhteessa siihen.
Ja sitten kun näiltä menon puolustajilta kysyy perusteluja, miksi politiikka on, mitä on, kuulee todennäköisesti tämän:
Se vain on sellaista. Minkäs sille voi – parempaa ei ole keksitty.
Eikö tämä olekin kerrassaan hienosti perusteltu? Raamattu on siis Jumalan sanaa, koska se on sitä. Mm-mm.
Vaalien alla alkanevat taas puheet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja hyvinvoinnista. Tasa-arvohan on siis sitä, että naiset laitetaan kyykkyyn, oikeudenmukaisuus sitä, että jokaiselle ansionsa mukaan (köyhille lisää kurjuutta, he ovat sen ansainneet) ja hyvinvointi sitä, että rikkaat saavat taskuihinsa entistä enemmän rahaa. Vapaus on selvästikin vapautta kuluttaa niin maan perkeleesti – muutahan siitä ei taida enää olla viime vuosien terroristihipan jälkeen jäljellä.
Jos halutaan järkevää keskustelua, pitää lopettaa tyhjän jauhaminen ja alkaa puhumaan todellisista asioista. Ensi kevään vaaleissa kieltäydyn äänestämästä ketään, joka mainitseekaan sanalla tasa-arvon tai hyvinvoinnin, tai puhuu siitä, kuinka Suomi pitää saada takaisin oikeille raiteille. Sellaisia puhuvat väheksyvät julkeasti älykkyyttäni ja vielä kehtaavat hymyillä samalla.
Koska järjenkäyttöä osoittavaa ehdokasta ei todennäköisesti löydy (systeemi suosii typerää laumasieluisuutta), jätän äänestämättä. Siitähän saavat aktiivisuusprosenttinsa.
27
elo
06
Mitä on järki, osa 2
Kun sanomme, että jonkun puheissa ei ole mitään järkeä, tarkoitamme, että hänen sanomisensa perustuvat virheelliseen argumentaatioon ja todellisuuden loogisuuksien ja havaintojen kieltämiseen, eivätkä siis siksi muodosta koherenttia kokonaisuutta. Tätä näkökulmaa en kuitenkaan ole sisällyttänyt aiempiin pohdiskeluihini, ja näin, että niin on tarpeellista tehdä.
Aloin siis kehitellä “kyky nähdä,…” -ajatuksesta yleisempää ja selkeämpää versiota, sillä em. vain hipaisee tuota kuvaa järjestä loogisuutena ja argumentteja vaativana. Päädyin tällaiseen lopputulokseen:
Tuo selventänee sitä, mitä ko. termillä tarkoitan.
August Elokuu tarjoaa värikästä kieltä ja totuutta Lehden perjantain kolumnissa, joka käsittelee opintotukikeskustelua. Elokuu puhuttelee hallitusta näin:
Te kenties kuvittelette, että hallituskaudesta toiseen voitte luvata mitä vain ja jättää lupauksenne lunastamatta. Kyllä opiskelijat kuitenkin lopulta taipuvat ja äänestävät teitä taas seuraavissa vaaleissa. Ei pidä paikkaansa. Minä olen saanut tarpeekseni tällaisesta perseeseenpanopolitiikasta, ja äänestän seuraavaksi aivan ketä tahansa muuta, mutten ainakaan yhtään nykyistä hallitusryhmää. En tosin usko että ne opposition vässykätkään sen parempaan kykenevät, mutta ainakin hallituspuolueet huomaavat, että tehdyistä päätöksistä on reaalisia seurauksia. Ja jospa edes joku nykyhallituksen jäsenistä putoaisi pois ministerinpalkoilta, kenties jopa eduskunnasta. Tiedän, yhdestä äänestä ei ole paljoakaan iloa, mutta jos esimerkkiä noudattaa vaikkapa 20 000 opiskelijaa, se alkaa jo näkyä. Mukaan saa liittyä, tilaa riittää.
Taitaa jäädä meikäläiseltä ensi kevään vaaleissa äänestämättä, vaikka täysi-ikäisyyden puolesta saisin niihin jo osallistua. Tunnot on samanlaisia herra Elokuun kanssa: suomeksi sanottuna vituttaa (mitä sitä kiertelemään, vaikken itsetarkoituksellisesta sanojen toistamisesta välitäkään) politiikan tyhjänpäiväisyys ja sellainen jauhanta, joka aina alkaa ennen vaaleja. Äänestämällä vaikutat ja muuta BS:ää.
Sitten tulevat nämä propagandakoneiston mallioppilaat, jotka puhuvat puoluepolitiikan autuudesta ulkoa opeteltua loremipsumia. Sanon vaan, että vika ei ole puolueissa, vaan järjestelmässä, joka on perustettu, ei tarkastelua kestäville argumenteille ja todellisuudelle, vaan valehtelulle ja truthinessille.
Järki ei ole Descartesin mallin mukainen universaali ja skolastisesta perinteestä juurensa juontava, Jumalan lahjoittama substanssi – sekin täytyy perustella jollakin, eikä kehäpäätelmillä (“järkihän sen jo sanoo, että niin on”) päästä puusta pitkään.
Pelkkä tunne järkevyydestä ei riitä päätösten tai uskomusten argumenteiksi.
Järki on olemassa vain suhteessa tavoiteltuun päämäärään, ei itsessään. Pelkkä tunne järkevyydestä ei siis riitä päätösten tai uskomusten argumenteiksi; tuota tunnetta voivat ulkopuoliset manipuloida, mutta se, “mikä toimii ja mikä ei suhteessa päämäärään” on helppo suodattaa historiatieteellisestä aineksesta empiirisiksi havainnoiksi. Tällainen lähestymistapa vaatii kuitenkin (itse-)kriittisyyttä ja kykyä irtaantua omista tarkoitusperistä.
Oliko tarpeeksi sekavasti sanottu? Kritiikkiä saa laittaa, jos jokin kohta perin hienosyisessä ajattelussani tuntuu hämärältä.
Jos ihmisiä ei hallittaisi ylhäältä ja jokainen tekisi juuri sitä, mikä tekisi hänet onnelliseksi, maailma romahtaisi. Ajattele, joku sarjamurhaaja voi olla onnellinen tappaessaan ihmisiä. Sitäkö haluat?
Eipä tämäntyyppinen tokaisu mitenkään epätyypillinen ole keskustelussa vallasta, sen oikeutuksesta ja anarkismista, vaikka lähemmässä tarkastelussa väitteen tukipilarit osoittautuvat huteriksi. “Maailma ei toimi niin” kaikessa näennäisessä järkevyydessään on kehäpäätelmä: se perustelee ja toteuttaa itse itsensä, sillä maailma/kulttuuri toimii, kuten sen ihmiset toimivat.
Toimimattomuus perustetaan yleensä käsitykselle ihmisen perimmäisestä luonnosta. Professori Marshall Sahlins kirjoittaa artikkelissaan (“Edvard Westermarck-muistoluento syyskuussa 2005″) “Hierarkia, tasa-arvo ja anarkian sublimaatio: länsimainen illuusio ihmisluonnosta” (Suomen Antropologi 4/2005) aiheesta näin:
Yli kahden vuosituhannen “länsimaisiksi” kutsumiamme kansoja on vainonnut niiden oman sisimmän olemuksen haamu: niin ahnas ja riitaisa ihmisluonnon kuvatus, että ilman jonkinlaista hallintaa se alentaisi yhteiskunnan anarkian tilaan. Tätä kuritonta olentoa koskeva valtiotiede on enimmäkseen ilmennyt kahdessa vastakkaisessa ja keskenään vuorottelevassa muodossa. Valittavana on joko hierarkia tai tasa-arvo, monarkkinen auktoriteetti tai demokraattinen tasapaino: vallankäytön järjestelmä, joka (ihannetilanteessa) rajoittaa ihmisten luontaista itsekkyyttä ulkopuolisen voiman avulla; tai itseohjautuva järjestelmä, jossa vapaiden ja tasa-arvoisten voimien vastakkaisuuden kautta (ihannetilanteessa) niiden erityiset intressit sovitetaan yhteiseksi eduksi. Kyseessä on kokonaisvaltainen vallan metafysiikka, joka ylittää politiikan ulottuvuuden, sillä sama geneerinen alkuvoimaisen anarkian rakenne löytyy sekä maailmankaikkeuden että kaupungin järjestyksestä ja myös ihmisruumiin terveyden käsitteistä. Ratkaisu anarkiaan on joko hierarkia tai tasa-arvo. Väitän tämän olevan erityisesti länsimaista metafysiikkaa, koska siihen sisältyy luonnon ja kulttuurin vastakkaisuuden oletus, joka on erityisesti länsimainen. Päinvastoin kuin länsimaisessa ajattelussa, monien kansojen käsitysten mukaan eläimet ovat pohjimmiltaan inhimillisiä, sen sijaan että ihmiset olisivat pohjimmiltaan eläimellisiä – näillä kansoilla ei ole “luontoa”, vielä vähemmän sellaista, joka pitäisi voittaa.
Sarjamurhaajaesimerkki on puhtaan hypoteettinen ja hylkää realiteetit, joiden mukaan ihmisen täytyy valita onnellisuus jatkuvaksi olotilakseen, ei sitoa sitä johonkin toimintaan tai tapahtumaan (vrt. vapahtajamyytti), ennen kuin todellinen onnellisuuden tila saavutetaan. Tappamisesta nauttiva (onko heitä) tekee saman virheen kuin rahan, materian tai unelmien kumppanin perässä juokseva tai Jeesusta kuumeisesti odottava: sitku. Koskaan hyvän olon tilaa ei kuitenkaan saada kestämään kauemmin kuin sen hekumallisen hetken, kun pakollinen annos on saatu suoneen.
Kohta pitää saada lisää ulkoista, koska sisäiseen, omiin ajatuksiin ja pelkoihin kiinni käyminen on niin vaikeaa ja kivuliasta. Helpompi on vain elää annoksella – päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja sitten miettiä, miten nopeasti elämä vilahti silmien ohi.
Mitä sitten, jos se kerta tekee mut onnelliseks?
Niin, tekeekö? Miten voit sanoa eläväsi maailman parhaassa maassa jos et ole koskaan käynyt ulkomailla? Miten voit sanoa olevasi onnellinen jos et ole koskaan harrastanut itsereflektointia? Miten määrittelet onnellisuuden?
Kaarina Hazard on vieraana myös Tuomas Enbusken ohjelmassa YleQ:lla. Tällä kertaa aspekti on enemmän suomalaisessa mediassa:
Memeorandumin mukaan presidentti Bushin eilen pidetty lehdistökonferenssi herätti kovan reaktion bloggaajissa. Bush totesi mm. seuraavaa:
I don’t think you’ve ever heard me say, gosh, I’d better change positions because the polls say this or that. I’ve been here long enough to understand you cannot make good decisions if you’re trying to chase a poll. And so the second part of your question is, look, I’m going to do what I think is right, and if people don’t like me for it, that’s just the way it is.
Mielenkiintoista, millä Bush määrittelee “oikean”: ilmeisesti hän näkee sen jonkinlaisena absoluuttisena, Jumalan osoittamana tietona (“minä tiedän, mikä on parasta maailmalle, omat käsitykseni ovat kaiken universaali mitta“), ei niinkään rationaalisen järkeilyn (eli, että väitteellä tulee olla muitakin argumentteja kuin “se vain tuntuu siltä” tai “sitä mieltä minä olen”) avulla.
Uskon vaikkapa Irakin joukkotuhoaseisiin tulee perustua luotettaviin ja objektiivisista lähteistä kerättyihin faktoihin, ei vain (bushilaiseen) “fiilikseen”.
Sitten joku tulee sanomaan, että entä jos ei ole faktoja mutta usko on silti vakaa (vrt. onko Jumala olemassa -keskustelu [joka on niin turha ja metsään menevä kuin olla voi]). Silloin pitää tarkistaa mielipiteidensä perustelujen kunnollisuus. “Tuntuu siltä” ei ole tarpeeksi pätevä perustelemaan objektiivisiksi aiottuja väitteitä, vaikka se subjektiivisiin uskomuksiin riittääkin.
Mutta jälleen, missä kulkee näiden välinen raja?
22
elo
06
Päivän mietelause
Suurin osa maailman ongelmista johtuu siitä, että ihmiset eivät käytä järkeään.
Keksin ihan ite. 
Vieraan valinta 8.8.2006 klo 13:21 | Kesto 00:54:14
Ympäristöfilosofiasta ja ihmisen luontosuhteesta keskustelevat ympäristöfilosofi Kari Väyrynen ja tutkijat Tiina Silvasti ja Mikko Lahtinen. Keskustelun virittäjänä on Kari Väyrysen tutkimus Ympäristöhistorian filosofia maaäitimyytistä Marxiin. Toimittaja Erkki Kauhanen.
