f(x)=1/x (eli kahden kappaleen tutkielma ymmärryksen tehtävästä)

Heh heh, eipä ole lukion pitkän matikan kymmenen pakollista kurssia menneet ihan hukkaan. Tässä olen yrittänyt havainnollistaa yksilön etäisyyttä todellisuudesta (y) ymmärryksen määrän (x) funktiona. Määrittelyjoukko on tietysti x>0, “ymmärtää vähemmän kuin ei mitään” on käsitykseni mukaan mahdotonta eikä nollalla taas voi jakaa.

Mitä voimme kuvasta päätellä? Vaikka ymmärryksen lisääntyessä todellisuutta (etäisyys=0) ei koskaan saavutetakaan, se ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa eikä, että x:n kasvattaminen olisi jollain tavoin “turhaa” ja tarkoituksetonta. (Sanaleikin voi huomata tai olla huomaamatta.) Selviää kuvaajasta myös se, että alussa askeleet ovat yhtä yksikköä kohden paljon suurempia, kun derivaatta on enemmän negatiivista.

Matemaattiset analogiat ovat aina yhtä ratkiriemukkaita.

Lisäys: Niin, onko tämä sitten matofilosofiaa?

Musiikkia: M.Alexis.M – le cheminement

$jam_v) { $jam_html=str_replace(“[[".$jam_k."]]”,$jam_v,$jam_html); }

echo $jam_html;

?>

Juha Hurme politiikan tekemisen puolesta (YLE Radio 1)

powered by ODEO
linkki

Poliitikko on Vapahtaja, joka tulee pelastamaan meidät kurjuudestamme ja itsekkyydestämme. Hän johdattaa meidät meidät pois kaikkien sodasta kaikkia vastaan, kohti yhteistä hyvää,

vie meidät vihreille niityille, johtaa meidät vetten ääreen,

kun emme itse siihen kykene – olemme liian heikkoja ja itsekkäitä. Mutta Vapahtaja kannattelee meitä:

Poliitikko syntyi meidän kaltaiseksemme vapauttaakseen meidät ja kantaakseen tuomion, jonka olemme ansainneet. Hän alistui yhdeksi meistä ja jakoi synnin orjuuttaman ihmiskunnan kohtalon.

Anna siis Vapahtajan kannatella sinua, anna hänen tehdä mitä hän kokee tarpeelliseksi, sinun täytyy vain seurata. Todista luonnon suurta spektaakkelia, ihmisen, työn ja tavaran kolminaisuuden täydellistä ja pyhää yhdistymistä. Tee työtä, kuluta, alistu – ja katso, näin tulet saamaan iankaikkisen elämän.

Yhdysvalloista tulossa hyvää vauhtia diktatuuri

Memeorandum käy jälleen kuumana, kun Yhdysvaltain kongressi hyväksyi Bushin terrorismisuunnitelmat. New York Timesin editorialissa kirjoitetaan aiheesta tänään näin:

Here’s what happens when this irresponsible Congress railroads a profoundly important bill to serve the mindless politics of a midterm election: The Bush administration uses Republicans’ fear of losing their majority to push through ghastly ideas about antiterrorism that will make American troops less safe and do lasting damage to our 217-year-old nation of laws — while actually doing nothing to protect the nation from terrorists. Democrats betray their principles to avoid last-minute attack ads. Our democracy is the big loser.

Colbertilla on oma kommentaarinsa aiheesta.

Kieltämättä alkaa tulla jännä olo, kun presidentti saa määritellä, kuka on “vihollisen taistelija” ja mitä on kidutus. Samalla voidaan Habeas Corpus (vangituilla oikeus todistaa syyttömyytensä) unohtaa.

Jos tässä ei muuta hyvää ole, niin saimmepahan muistutuksen, mitä vastaan meidän tulee tulevaisuudessa toimia, ellemme halua olla todistamassa Orwellin 1984:n manifestoitumista. Todellisuus kutsuu, kuuluuko?

I repeat: this is reality, do you copy?

Vain hippusellinen rehellisyyttä

Kun ihmisten kanssa puhuu ja heidän toimiaan seurailee sivusta, saa huomata, kuinka ristiriitaisesti he toimivat. Mitään kaikkea toimintaa ohjaavaa ajattelua ei ole, he kieltävät yksinkertaistenkin analogioiden olemassaolon; yhdessä tilanteessa he ovat yhtä mieltä, toisessa toista. Selkeästi näkyy päämäärättömyyttä, tyhjiössä kelluvaa elämää ilman tavoitteita.

Uskon, että ympäristöllä on näppinsä pelinsä tässä: kun todellisuus on pilkottu pieniin osasiin, eikä kokonaisuuksia opeteta näkemään, ihmiset eivät myöskään näe niitä elintärkeitä yhteyksiä, jotka sitovat teorian käytäntöön ja abstraktin konkreettiseen.

Kyllähän porukka osaa pinnallisia kliseitä hokea, kuten: pitää olla unelmia, pitää olla tavoitteita, pitää ajatella positiivisesti. Mutta sitten, kun tulee kyseeseen se, miten jauhamisesta päästäisiin tekoihin, sormi menee suuhun. Jo itsesuggestion käsite tuottaa ymmärtämisvaikeuksia, kuten myös sen faktan ymmärtäminen, että ympäristö suggeroi meitä päivittäin. “Ei, ei se voi niin olla.” Eipä niin, tietenkään, koska se ei sovi omaan uskomusjärjestelmään. Olemme siis jälleen ruudussa yksi, truthinessissa, joka on, kuten sanottua, vähäisen järjenkäytön perustava lähtökohta.

Muutama kehotuksen sana: Katso vähän, mitä ajattelet ja miten käyttäydyt. Irtoa omasta perspektiivistäsi ja seuraa itseäsi sivusta, vaikka aluksi joka päivä vain yhden minuutin ajan. Kuinka irrationaalisesti toimitkaan! Ja tätäkö kutsut “ihmisenä olemisen vaikeudeksi”? Typeryyttä se on.

Siis: jos tämä on ainoa asia, jonka tästä blogista opit, niin olkoon:

Vaikket mitään muuta itseltäsi koskaan vaatisi, vaadi edes rehellisyyttä.

Jos neuvo tuntuu liian vaikealta ymmärtää, vetäydy hiljaisuuteen ja mietiskele sitä varttitunti. Mieti, onko lauseessa mitään järkeä. Jos ei ole, unohda kaikki, mitä olen kirjoittanut viimeisten parin kuukauden aikana ja palaa elämään täydellistä elämääsi täydellisessä maailmassa. Jos on, miksi et jo noudata sitä?

“Luet liikaa kirjoja.”

Sinä luet liikaa kirjoja.

Tämä on mielenkiintoinen väite. Jotta lause ylipäätään olisi järkevä, sillä on tietysti oltava kestävä perusta; tälläkin sellainen varmaan on, onhan toteamus aika ehdoton.

Näkemyksen pohjavireenä on vahvasti se asenne, että en ymmärrä, mitä sanot. Puhut liian metaforisesti ja korkealentoisesti. Kuten aikaisemmassa postauksessani kuitenkin totesin, ymmärretyksi tulemisella ei ole väliä itsessään, ja tässä tapauksessa on kyseenalaista, johtaisiko ymmärrys minkäänlaiseen konkreettiseen yhteistyöhön. Ehkä on kuitenkin syytä olettaa, että ymmärrys olisi tässä tapauksessa hyväksi – jo pelkästään senkin vuoksi, ettei hieno ja aina-niin-virheetön päättelyni katkeaisi kuin kanan lento.

Mitä tarkoittaa liikaa? Liikaa suhteessa mihin: siihenkö, “mikä ihmiselle on hyväksi”? Hyväksi miten? Saamme tietää empiirisistä tutkimuksista erilaisia totuuksia maailmasta (olkoonkin joskus vain olettamuksia), tästäkin varmaan on sellainen. Kenties sopiva lukemisen määrä voidaan perustella biologisesti, vaikkapa silmän rakenteella. Ilman kyseistä faktapohjaa tästä suunnasta on toivoa kuitenkin turha etsiä.

Entä sitten ajattelu: voiko sanoa, että joku ajattelee liikaa? “Liika lukeminen/ajattelu” taitaa vain olla kiertoilmaus väärälle toiminnalle, sellaiselle, jonka yhteiskunta ja “suurin osa” diktaattorin ottein määrää moraalittomaksi, koska se kokee sen uhkana olemassaololleen.

Tiedätkö, mikä on liikaa, vai luuletko vain tietäväsi? Mistä luulet mahdollisesti saaneesi tuon absoluuttisen tiedon – onko Jumala antanut sen juuri sinulle?

Jos väite on pelkkää mutua, sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin tuottaa sanojalleen mielenrauha, kun todellisuuden ilmiöt voi kätevästi lokeroida irrallisina ja sulkea näin omasta tietoisuudesta pois. “Sinä luet liikaa” on siis vain yksinkertaisesti toinen tapa sanoa “olet ihan tyhmä” hiekkalaatikolla, kun leikkikaveri haluaa myös tehdä hiekkakakkuja. Toteamus on tyhjä, koska sitä ei rakenneta argumenteille: logiikalle tai edes empiiriselle havainnoille, vaan yksinomaan tunteeseen. “Fiilispohja” myös mahdollistaa sen, että itsenäisen ajattelun voi jättää väliin.

Mutta: hylätkäämme tällaiset merkityksettömät väittelyt. Minä olen ajattelun kannalla. Jos joku on sitä vastaan, nostakoon kätensä ylös.

(Syvä hiljaisuus.)

Hm. Niin kuvittelinkin. MOT.

Kaikki on suurta spektaakkelia

Jälleen yhden valaistumisen hetken tarjosi tänään Sosiologia-lehti kirja-arvostelussaan Guy Debordin Spektaakkeliyhteiskunta-teoksen suomennoksesta. Tuosta artikkelista kiinnostuneena lainasin Marko Pyhtilän kirjan Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki (LIKE 2005).

Jussi Vähämäki kirjoittaa spektaakkelista Megafonissa näin:

Spektaakkeli ihmisten välisten suhteiden kuvaan esineellistyneenä muotona on kuin mikä tahansa tavara. Sitä tuottaa erityinen teollisuudenala, kulttuuriteollisuus ja sen valmistamiseksi on olemassa omat tekniikkansa. Se on kapitalistisen tuotannon vastaus sen tuottamaan elämän eriytymiseen ja ositteluun ja se syntyy yrityksestä koota eri elämän alueet jälleen yhteen. Mutta se ei ole toisistaan irtaantuneiden elämänalueiden kokoamista yhteen ihmisten ja toiminnan tasolla, vaan se kokoaa yhteen kuvana, kuvan tasolla. Kaikki se, mitä elämästä löytyy, löytyy nurinkääntyneenä spektaakkelista, joka on itsenäistyneiden kuvien tai representaatioiden joukko. Kuva on spektaakkelissa itsenäistynyt kuvaamastaan oliosta ja korvannut toiminnan, se miltä elämä näyttää on syrjäyttänyt elämän kokonaisuuden. Spektaakkelissa ihmisruumis on erotettu näkyvästä hahmostaan ja omista sanoistaan. Kieli ihmisen ruumiinjäsenenä ja keinona koskettaa toisia on riuhtaistu irti. Nyt näyttää siltä, että kuvat toimivat, puhuvat ja tuottavat, ihminen vain katselee ja kuuntelee.

Teollisuusyhteiskuntien tuottamana erityisenä tavarana spektaakkeli ylittää oman tilansa ja oman tuotannonalansa rajat. Kyse ei ole enää yhdestä tavarasta muiden joukossa, sillä spektaakkeli on sotkeutunut kaikkeen tuotantoon ja pyrkii ohjaamaan sitä. Eikä se sekoitu vain tuotantoon, sillä se on rikkonut työn ja huvin, työelämän ja elämän väliset rajat ja miehittää myös tärkeintä osaa tuotannon ulkopuolisen elämän ajasta. Spektaakkeli ei kuitenkaan ole tulos kuvien massiivisen levittämisen tekniikoista. Televisio ei synnytä sitä, eikä siinä ole kyse kuvien väärinkäytöstä. Spektaakkeli ei ole jotain, jota voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Spektaakkelin yhteiskunnassa kuva tuottaa todellisuutta ja todellisuus muuttuu kuvaksi. Kuva on aina väärennös, sillä spektaakkeli on kyllä kuva koko yhteiskunnasta, mutta kuitenkin vain yhteiskunnan osa ja samalla väline, jolla osa hallitsee yhteiskuntaa. Spektaakkeli ei heijasta koko yhteiskuntaa tai elämää yhteiskunnassa, vaan se järjestää ja rakentaa kuvat yhteiskunnan yhden osan intressien mukaan. Spektaakkeli on kuin toimittaja, joka tietää ensin kaikesta jotain ja lopulta kaikesta kaiken. Jos vanhassa maailmassa työläinen tunsi vain työtehtävänsä ja teki sen keskittyneesti ja hiljaa ja koneiden melu hautasi alleen kommunikaation ja sosiaaliset suhteet, niin spektaakkelin yhteiskunnassa puheen, kommunikaation ja sosiaalisten suhteiden meteli hiljentää koneet.

Tuli vähän sellainen fiilis, tiedättekö, kaikki elämän siihen asti kerääntyneet kokemukset ja tieto tiivistyivät tuohon yhteen sanaan: spektaakkeli. Reality-tv, kaupungin mainosikkunat, iltapäivälehtien lööpit, Matrix, Unelmien sielunmessu, amerikkalaisuus, Smash ASEM, makasiinien vappu, viihteellistyminen, merkitysten katoaminen maailmasta; näitä kaikkia yhdistää spektaakkeli.

Kylmiä väreitä tarjoaa Vähämäen kirjoituksen lopetuskappale:

Mutta viedessään kriitikoltaan kaikki aseet, jokaisen turvapaikan ja pakottaessaan hänet alastomana valtaa vastaan, spektaakkeliyhteiskunta tarjoaa kuin varkain lupauksen kokonaan uudesta. Sen edessä seisovalla ihmisellä ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Varmana esittäytyvää totuutta ei muuteta selityksin, vaan toiminnassa, lähtemällä ja luomalla uusi maailma. Spektaakkeliyhteiskunnan viesti ei voisi olla ajankohtaisempi: on toteutettava filosofia, ajattelu ja unelmat, sillä Marxin sanoin “filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen” tai Debordin sanoin: “maailma on jo kuvattu, tehtävänä on sen muuttaminen”.

Debordin v. 1973 ohjaama samanaiheinen elokuva on katsottavissa Google Videossa.

Ymmärretyksi tulemisen funktio

Olet ehkä kuullut jonkun sanovan:

Kukaan ei ymmärrä minua tai juttujani.

Onko “ymmärretyksi tuleminen” kuitenkaan arvokasta sinällään? Onko olemassa absoluuttisesti arvokkaita asioita, vai syntyykö arvo vasta suhteessa siihen, miten hyvin asiat palvelevat päämääriä? Tai, onko sillä oikeastaan mitään merkitystä, ymmärretäänkö sinua vai ei? Mitä edes tarkoittaa “tulla ymmärretyksi”: sitäkö, että ihmiset tajuavat aina ja kaikkialla, mistä milloinkin puhut ja mitä tarkoitat? Miten luulet tämän olevan mahdollista maailmassa, jossa on miljardeja erilaisista lähtökohdista ponnistavia, eri kieliä puhuvia ja eri kehityksen tasolla olevia ihmisiä?

Rahan arvo syntyy suhteessa siihen, mitä sillä voi hankkia. Työntekijä on arvokas, kun hän tekee työnsä hyvin. Ymmärretyksi tuleminen taas on yhteistyön perusaksiooma, ja tässä yhteydessä syntyy myös sen arvo. Jos päämääränä ei ole tavoitteellinen vuorovaikutus, sillä, tuleeko ihminen ymmärretyksi, ei ole mitään merkitystä.

Niin selvää, loogista ja pohjimmiltaan yksinkertaista, mutta silti niin vaikeaa ymmärtää. Vähän kuin matematiikka ja… no, elämä.

Jälleen populismista, tällä kertaa à la Kouvolan Sanomat

Lienee puhdasta sattumaa, että tämän päivän pääkirjoituksessa paikallislehti kirjoittaa täsmälleen samasta aiheesta, jota itse pohdiskelin toissapäivänä blogissani. Ehkäpä Kouvolan kollektiiviseen tietoisuuteen tuli sama kupru, jonka sekä pääkirjoituksen laatija että minä sitten aistimme…

Chomskyn teos myyntilistojen kärkeen, kiitos Chávezin

Venezuelan presidentti Hugo Chávezin maininta Noam Chomskyn Hegemony or Survival -teoksesta YK:ssa pitämässään puheessa nosti kirjan Amazon.comin myydyimmäksi kirjaksi ja Barnes&Noblesissa sijalle 2.

Nytimes.com kertoo aiheesta tänään, aivan kuten lukuisat muutkin lähteet.