Yhteiskuntasopimuksesta

Wikipedia kuvailee Jean-Jacques Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta-teosta näin:

Rousseaun kenties merkittävin teos on Yhteiskuntasopimuksesta, joka hahmottelee legitiimin poliittisen järjestyksen perusteita. Se julkaistiin vuonna 1762 ja siitä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista poliittisen filosofian teoksista länsimaisessa perinteessä. Se kehitteli joitakin Rousseaun jo aiemmin Encyclopédie-artikkelissaan Economie Politique mainitsemia ajatuksia. Rousseau esitti, että luonnontila taantuu ja rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia, missä vaiheessa ihmiskunnan tulee joko perustaa laillisia instituutioita tai tuhoutua. Taantumuksen tilassa ihmiset ovat yhä kasvavassa kilpailussa toistensa kanssa, mutta kuitenkin yhä riippuvaisempia toisistaan. Nämä kaksijakoiset paineet uhkaavat sekä hänen selviytymistään että vapauttaan.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat sekä säilyttää itsensä että vapautensa liittymällä yhteen yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Tämä johtuu siitä, että alistautuminen koko kansan yleistahdolle takaa sen, ettei yksilöiden tarvitse alistua toistensa tahdoille, sekä sen, että kaikki noudattavat tätä tahtoa, koska kaikki ovat yhdessä lain kirjoittajia. Rousseau katsoi, että suvereniteetin tuli olla kansalla, mutta teki kuitenkin selvän eron suvereenin ja hallituksen välillä. Hallituksen tehtävänä oli toteuttaa ja soveltaa yleistahtoa, ja sen tuli koostua pienemmästä joukosta kansalaisia eli raatimiehistä. Rousseau vastusti ajatusta, että ihmisten tulisi harjoittaa suvereniteettia edustajainkokouksen välityksellä. Sen sijaan heidän tuli tehdä lait suoraan. On väitetty, että tämä estäisi Rousseaun ideaalivaltion toteuttamisen laajemmassa yhteiskunnassa, vaikkakin nykyään teknologia on kehittynyt niin ettei tämä välttämättä olisi ongelma. Suuri osa myöhemmistä väittelyistä Rousseaun teoriasta on koskenut hänen ajatustaan siitä, että yleistahtoa tottelemaan rajoitetut kansalaiset olisivat näin vapaita.

Rousseaun pohdinta kuvaa erityisen hyvin – lähes profeetallisesti – 2000-luvun ihmiskuntaa, jonka tulee joko liittyä yhteen, nousta pois luonnontilasta ja solmia yhteiskuntasopimus, tai tuhoutua. Tässä mielessä arvailuni vielä solmimattomasta yhteiskuntasopimuksesta osui varsin oikeaan. Eiköhän laiteta taas aina-niin-havainnollistavat pallukat töihin:

Kuitenkin, jotta sopimus voitaisiin tehdä, täytyy niiden, jotka yhteiskunnan muodostavat, olla ensin itsenäisiä (joka ainakin tässä yhteydessä tarkoittaa samaa kuin “vapaa” ((Vaikka vapaus tavataan pilkkoa tusinaan erilaiseen vapauteen, on se mielestäni pohjimmiltaan ihmisen mielen itsenäisyyttä ja kypsyyttä. Kun näin on, “vapautta ei voi antaa toisille, sen voi vain ihminen itse ottaa”. Itsenäisyyden (ja vapauden) voi siis saavuttaa vain kasvamisen kautta, vrt. ihmisen kehittyminen lapsesta aikuiseksi.))).

Tila, johon yhteiskuntasopimuksella päädytään, keskinäinen riippuvuus (engl. interdependence), tarkoittaa siis:

Interdependence is a dynamic of being mutually responsible to and sharing a common set of principles with others. This concept differs distinctly from “dependence” in that an interdependent relationship implies that all participants are emotionally, economically, and/or morally “independent.” Some people advocate freedom or independence as a sort of ultimate good; others do the same with devotion to one’s family, community, or society. Interdependence recognizes the truth in each position and weaves them together.

Marx first used the term interdependence in the Communist Manifesto (1848) in describing the universal interdependence of nations in comparison to the old local and national seclusion and self-sufficiency.

Tähän asti on ajateltu, että ihmisen irtautuminen (moraalisista) auktoriteeteista olisi jollain tapaa huono kehityssuunta ja itsekästä; jälkimmäistä sanan kielteisessä merkityksessä, jonka mukaan yksilön etu on yhteisön edusta erillinen. Väitän kuitenkin, että vasta itsestään ja toiminnastaan tietoisina ja oman arvonsa tuntevina (eli: tietyn henkisen tason saavuttaneina) yksilöt voivat kohota solmimaan keskenään yhteiskuntasopimuksen, jonka perusperiaatteena on:

Me ihmiset olemme itsenäisiä yksilöitä, mutta teemme yhteistyötä, koska siitä hyötyvät kaikki.

Musiikkia: Celestial Aeon Project – Aeon

$jam_v) { $jam_html=str_replace(“[[".$jam_k."]]”,$jam_v,$jam_html); }

echo $jam_html;

?>

Astiat täynnä lanttulaatikkoo (siis: kriittinen joulunjälkeinen analyysi)

Joulu, tuo yksinäisyyden, ylenmääräisen laatikonsyönnin ja suurten lahjapaperijätekasojen juhla, johon kuuluu olennaisena osana myös kauniiden puheiden toisteleminen ilman, että itse kuitenkaan toimitaan niiden edellyttämällä tavalla – elettäisiin rauhassa, rakastettaisiin lähimmäistä, annettaisiin anteeksi – on siis ohi. On siis aika palata kylmään todellisuuteen, jossa jokaisella maalla täytyy olla rauhan/pelon tasapainon ylläpitämiseksi oma armeija ja horneteja ja jossa ihmisyys on yhtä kuin typeryys, kovuus ja piittaamattomuus muista.

Haudoillakin piti käydä ja muistaa – siksi muovisen kynttilän viemistä haudan reunalle ja kahden sekunnin hiljaista hetkeä kutsutaan – edesmenneitä sukulaisia, sillä he ovat niitä, joita saamme kiittää siitä, missä nyt olemme.

Mutta missä olemmekaan? Olemmeko me vapaita? Olemmeko me sivistyneitä? Olemmeko enemmän ihmisiä kuin ne toiset? Tiedättehän, neuvostoliittolaiset.

Kyllä minä mieluummin Vapaassa Suomessa™ elän kuin että olisin pakkotyössä jossain Siperian suolakaivoksilla.

Niin minäkin, mutta kerropa minulle, rakkaani, mikä on sinun määritelmäsi vapaudesta. Minä kun niin harvoin näen vapaita ihmisiä. Kerro sinä, missä näet sellaisen, olen saattanut vain kulkea silmät ummessa.

Ja kas, näin joulustakin tulee isänmaallinen juhla. Se on jo tavaran ja muka-välittämisen riemuvoitto, mutta aina halukas sekaan mahtuu. Muistakaamme kuitenkin, ennen kuin rupeamme hutkimaan, mistä joulussa alun perin on kyse: henkilöpalvonnasta ja kaksinaismoralismista, siis siitä, että puhutaan toista kuin itse tehdään. Ei mitään järisyttävää kavalkadin uudistumista, siis.

Antakaa minulle anteeksi, että ajattelen näin ja pilaan teidän hienon joulunjälkeisfiiliksenne. Tiedän, että teillä oli tosi hauskaa, kun kävitte kauneimmat joululaulut -konserteissa ja katsoitte Lumiukkoa. Mutta miksi elämä ei voisi olla joka päivä hauskaa? Miksei voisi koko ajan elää sovussa ja rakastaa lähimmäistään? Miksi siihen tarvitaan juhlia?

Koska ilman juhlia ei enää osaisi arvostaa hauskanpitoa eikä tietäisi, mitä on “elää sovussa ja rakastaa lähimmäistään”. Juhlat tuovat piristystä harmaaseen arkeen.

Siinäpä mielenkiintoinen ja tarkastelun arvoinen analogia kerrassaan: arki on sotaa (bellum omnium contra omnes ((Lisäys 28.12. Entä jos elämmekin yhteiskuntana pitkälti vielä hobbesilaisessa luonnontilassa ja oikeasti yhteiskuntasopimus on vielä solmimatta? Tämän sopimuksen kantava ajatus ei suinkaan ole “määritellä yksilön ja valtion oikeudet ja velvollisuudet”, vaan yksinkertaisesti: me ihmiset olemme itsenäisiä yksilöitä, mutta teemme yhteistyötä, koska siitä hyötyvät kaikki.))) ja juhla on rauhaa. Miksi arjen täytyy sitten olla olemassaolon taistelua? Luuletko tosiaan, että niin tarvitsee olla, että jatkuva kilpailu ja pakonomainen syklien toistaminen on välttämätöntä ihmisenä ololle? Joo joo, tiedän, nykyinen yhteiskuntamme kyllä on rakentunut arjen ja juhlan pyhälle dualismille, mutta täytyykö sen silti olla niin?

Joulu tulee, missä rauha viipyy? (YLE Radio 1)

Välikysymyksiä 19.12.2006 klo 11:00 | Kesto 00:54:07
Välikysymyksiä pohtii rauhan mahdollisuutta entistä rauhattomammassa maailmassamme. Joulun alla Airi Leppänen johdattelee keskustelijansa Eilina Gusatinskyn, Sakari Hännisen ja Tarja Kantolan rauhan ja sodan tielle.

powered by ODEO

The Great Dictator: Chaplinin puhe

I’m sorry but I don’t want to be an emperor. That’s not my business. I don’t want to rule or conquer anyone. I should like to help everyone if possible; Jew, Gentile, black men, white. We all want to help one another. Human beings are like that. We want to live by each others’ happiness, not by each other’s misery. We don’t want to hate and despise one another. In this world there is room for everyone. And the good earth is rich and can provide for everyone. The way of life can be free and beautiful, but we have lost the way. Greed has poisoned men’s souls; has barricaded the world with hate; has goose-stepped us into misery and bloodshed. We have developed speed, but we have shut ourselves in. Machinery that gives abundance has left us in want. Our knowledge as made us cynical; our cleverness, hard and unkind. We think too much and feel too little. More than machinery we need humanity. More than cleverness, we need kindness and gentleness. Without these qualities, life will be violent and all will be lost. The aeroplane and the radio have brought us closer together. The very nature of these things cries out for the goodness in man; cries out for universal brotherhood; for the unity of us all. Even now my voice is reaching millions throughout the world, millions of despairing men, women, and little children, victims of a system that makes men torture and imprison innocent people. To those who can hear me, I say “Do not despair.” The misery that has come upon us is but the passing of greed, the bitterness of men who fear the way of human progress. The hate of men will pass, and dictators die, and the power they took from the people will return to the people. And so long as men die, liberty will never perish.

Soldiers! Don’t give yourselves to these brutes who despise you, enslave you; who regiment your lives, tell you what to do, what to think and what to feel! Who drill you, diet you, treat you like cattle and use you as cannon fodder! Don’t give yourselves to these unnatural men—machine men with machine minds and machine hearts! You are not machines! You are men! With the love of humanity in your hearts! Don’t hate! Only the unloved hate; the unloved and the unnatural. Soldiers! Don’t fight for slavery! Fight for liberty! In the seventeenth chapter of St. Luke, it is written that the kingdom of God is within man, not one man nor a group of men, but in all men! In you! You, the people, have the power, the power to create machines, the power to create happiness! You, the people, have the power to make this life free and beautiful, to make this life a wonderful adventure. Then in the name of democracy, let us use that power. Let us all unite. Let us fight for a new world, a decent world that will give men a chance to work, that will give youth a future and old age a security. By the promise of these things, brutes have risen to power. But they lie! They do not fulfil that promise. They never will! Dictators free themselves but they enslave the people! Now let us fight to free the world! To do away with national barriers! To do away with greed, with hate and intolerance! Let us fight for a world of reason, a world where science and progress will lead to the happiness of us all. Soldiers, in the name of democracy, let us unite!

Miksi käymme koulua? Miksi meillä on yhteiskunta?

Otsikon kysymykseen tiivistyy tämänhetkinen antipatiani koko koulutusjärjestelmää kohtaan. Lukiossakin opettajat puhuvat ymmärtämisestä ja yleissivistyksestä, ikään kuin kolmessa vuodessa voitaisiin ihmisen päähän ahtaa ymmärrys matematiikasta, fysiikasta, kemiasta, historiasta, biologiasta, filosofiasta ja psykologiasta.

Tiedän, on kyllä mahdollista opetella kaikki ulkoa; miten lasketaan sin(x+y), miten ihmisen persoonallisuus kehittyy Vygotskin mukaan tai mitkä olivat Mannerheimin suurimmat saavutukset. Mutta entäpä, että ymmärtäisi kaiken oppimansa? Kolmessa vuodessa? Kolme vuotta pulpetissa istumalla ymmärtäisi, mistä elämässä, maailmankaikkeudessa ja kaikessa on kyse? Onpahan kunnianhimoiset tavoitteet, ei voi muuta sanoa – kaikille kun ei edes ihmisikä riitä. Ihmiskunnaltakin se on tähän mennessä vienyt parisen sataa/tuhatta/kymmentätuhatta/sataatuhatta/miljoonaa vuotta, laskutavasta riippuen.

Ylioppilastutkinto järjestettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1852. Tutkinto sai alkunsa Helsingin yliopiston pääsytutkintona, jossa tuli antaa riittävä näyttö yleissivistyksestä ja latinan kielen taidosta.

Nykyisin tutkinnon tarkoituksena on saada selville, ovatko oppilaat omaksuneet lukion opetussuunnitelman mukaiset tiedot ja taidot sekä lukion tavoitteiden mukaisen riittävän kypsyyden ((Riittävän kypsyyden mihin? Ihmisenä oloonko?)). Ylioppilastutkinnon suorittaminen tuottaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden yliopistoihin. Ylioppilastutkinto pannaan toimeen lukioissa.
http://www.ylioppilastutkinto.fi/ylioppilastutkinto/info/

Jaahas. Wikipedia kertoo yleissivistyksestä näin:

Yleissivistyksellä (saks. Allgemeinbildung) tarkoitetaan sitä tieto- ja taitomäärää, joka kaikkien kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. ((Kenellä on oikeus määritellä, mitä tietoja ja taitoja kansalaisten olisi hallittava ollakseen “kypsiä”? Poliitikoillako?))
- – -
Lakitekstissä yleissivistys esiintyy adjektiivissa yleissivistävä, millä viitataan peruskoulun ja lukion kasvatustehtäviin. Tällöin halutaan tuoda esille, että koulutukset eivät valmista mihinkään tiettyyn ammattiin vaan yleisesti jatko-opintoihin.

Eikö paras keino sen tieto- ja taitomäärän mittaamiseksi, “joka kaikkien kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa”, ole kaiken loogisuuden mukaan se, millä tavoin ja kuinka paljon ihminen toimii ja vaikuttaa yhteiskunnassa ja, tuottaako hänen toimintansa haluttua tulosta? Miksi helkutissa sitä pitää mitata erikseen tutkinnoilla? Tai, voiko sitä edes mitata tutkinnoilla?

Voidaanko yo-tutkintolautakunnan tekstistä päätellä, että lukiokoulutuksenkin pääasiallinen tehtävä on valmistaa opiskelijaa jatko-opintoihin? Entä mikä on jatko-opintojen tehtävä: valmistaa ihmistä työelämään? Mikä on työelämän tehtävä: tehdä ihmisistä onnellisia, kun heillä on mielekästä tekemistä? ((Mielenkiintoista onkin peilata yo-tutkinnon ja yleensä yhteiskunnan kehitystä toisiinsa, 1800-luvun loppupuolella kun tapahtui yhtä sun toista jännää.))

Kysykäämme siis, ovatko nykyajan ihmiset onnellisia, sillä vastauksesta voimme päätellä, kuinka hyvin nykyinen koulutusjärjestelmä – tai yhteiskunta ylipäätään – täyttää tehtävänsä, joka mitä ilmeisimmin on ihmisten onnellisuus.

Jotain mittareita onnellisuudelle voisi olla, kuinka paljon ihmiset länsimaissa:

• sairastavat
• kuluttavat alkoholia/muita päihteitä
• kärsivät burn-outista tai masennuksesta
• tekevät itsemurhia

En väitä, että nämä olisivat välttämättä hyviä keinoja mitata onnellisuutta, mutta jotain osviittaa ne kuitenkin antavat – voitaneen todeta, että onnelliset ihmiset eivät tee edellä mainittuja asioita yhtä paljon kuin onnettomat. Näillä mittareilla mitattuna länsimainen yhteiskunta täyttää nykyisellään tehtävänsä perin huonosti. Jossain on siis vikaa.

Lukion ei olisi koskaan pitänyt ottaa kriittisyyttä ohjenuorakseen, jos se olisi halunnut varmistaa oman olemassaolonsa; katsokaamme nyt, miten se itse pärjää kritiikkiä vastaan. On nimittäin käynyt ilmeiseksi, että edessä on joko perusteellinen suunnanmuutos tai kuihtuminen ja häviäminen pois; tämä pätee sekä koulutusjärjestelmään että ihmiskuntaan yhteiskuntineen.

Ärsyttävää, kun kommenteissa on aina niin hiljaista. Eikö edes sinulla ole mitään sanottavaa, rakas äidinkielenopettajani? Mikä argumentaatiossani mättää? Vai… kenen ajattelu tässä aukkoista on?

Suomalaisesta keskustelukulttuurista

Lähetin Hesarin mielipideosastolle tekstin, jossa ilmaisin pettymykseni suomalaisesta keskustelukulttuurista. Enpä tiedä, uskaltavatko he julkaista sitä, mutta tässä se kuitenkin on:

En tiedä, pitäisikö suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun tasolle itkeä vai nauraa. Se tuntuu olevan päämäärätöntä ja junnaavan paikoillaan pahemman kerran, kiitos samojen vanhojen patujen diktatuurin; he kun ovat ainoita, joilla on oikeus sanoa
mielipiteitään niin, että ne kuullaan ja niihin reagoidaan. Heidän mielipiteensä pätkätöistä ja ihmisten pahoinvoinnista ovat
automaattisesti uutisoitavan arvoisia, toisin kuin oikeiden pätkätyöläisten ja mielenterveyspotilaiden näkemykset – siis niiden,
joilla olisi todellista pätevyyttä tarjota korjausehdotuksiaan.

Kärjistän keskustelun köyhyyden näin: Aina kerran, pari kuukaudessa joku poliittisen eliitin edustaja, kuten rakas pääministerimme tai
kunnianarvoisa eduskunnan puhemies, herää horroksestaan ja tokaisee jotain, ihan mitä tahansa. Tämä lausahdus uutisoidaan heti näyttävästi valtavirtamediassa. Jos oikein hyvin käy, joku saattaa jopa vastata siihen. Parhaimmassa tapauksessa debatti onkin sitten siinä.

Viimekesäinen perustulokeskustelukin oli suomalaiselle kulttuurille tyypillisesti erittäin vilkasta, etenkin sen jälkeen, kun pääministeri
pääsi laukomaan omat biletyskommenttinsa isojen otsikkojen alla. Parin kriittisen kolumnin myötä aihe vaiettiin kuoliaaksi, kuten niin monet todella merkitykselliset keskustelut sitä ennen.

Ilmeisesti kaikki ovat niin syvällä omissa poteroissaan, ettei mielekäs ajatustenvaihto ole millään muotoa mahdollistakaan. Kaikki
pelkäävät niin kovasti “uskottavuuden” menetystä ja leimautumista kuin pahaiset yläasteikäiset, minkä vuoksi kukaan ei koskaan sano mitään älykästä. Kenties taustalla vaikuttaa vahvana kylmän sodan ja suomettumisen perintö, josta ei ole vieläkään osattu irrottautua; olisiko kuitenkin viimein aika ottaa 1900-luvusta opiksi ja mennä eteenpäin? Toisin sanoen, alkaa puhua ongelmista ainaisen vaikenemisen sijaan.

Meillä on nyt käytössämme internet, jonka ansiosta jokaisella on mahdollisuus perustaa oma mielipidekanavansa. Silti keskustelu on yhä jumissa lehtien mielipideosastoilla ja vallan kabineteissa. Kansalaisaktiivisuus on sallittua niin kauan, kun se pelaa
poliitikkojen asettamissa tiukoissa rajoissa; Onhan kansa todellisuudessa niin typerää, että se tulee pitää poissa afäärejä
häiritsemästä. Kunhan näytetään olevan edes vähän kiinnostuneita ihmisten ongelmista näin vaalien alla.

Itse kieltäydyn äänestämästä vaaleissa ketään sellaista, jolla ei ole mitään annettavaa suomalaiselle poliittiselle keskustelulle. Tämä
sulkee pois suurimman osan, ellei kaikki nykyisistä kansanedustajista. Nykyinen meno – ongelmista vaikeneminen ja kriittisyyden
tukahduttaminen laumasieluisuuteen – ei kuitenkaan voi enää jatkua; kärjistyvä epätasa-arvoisuus, lisääntyvä pahoinvointi ja
ilmastonmuutos vaativat ilmiselvästi poliittisen järjestelmämme perusteellista uudelleenarviointia ja uudistamista.

Aloittakaamme projekti luomalla Suomeen mielekäs keskusteluilmapiiri, joka purkaa asiantuntijavallan muurit ja rohkaisee teräviin kannanottoihin jokaista kynnelle kykenevää. Vasta, kun ongelmista kyetään keskustelemaan järkevästi ja kypsästi, voidaan niitä alkaa todella ratkoa.

Bob Dylan – Blowin’ In The Wind

Bob Dylan – All I Really Wanna Do (Live)
Bob Brozman Song 1

Musiikkia: P.O.BOX – Rock My Reality

$jam_v) { $jam_html=str_replace(“[[".$jam_k."]]”,$jam_v,$jam_html); }

echo $jam_html;

?>

Thoreau: Elämää metsässä

Toisinaan ihmettelen sitä, että saatamme olla lievästi sanoen niin kevytmielisiä, että hyökkäämme sellaista tosin törkeää mutta kuitenkin meille vierasta orjuuden muotoa kuin neekeriorjuutta vastaan, vaikka on olemassa niin monia ankaria ja viekkaita isäntiä, jotka orjuuttavat sekä Etelää että Pohjoista. On kovaa, jos orjavouti on Etelän mies, ja vielä pahempi on, jos hän on Pohjoisesta, mutta kaikkein pahinta on kuitenkin, jos olette itse oma orjavoutinne. Sitten vielä sanotaan, että ihmisessä on jotain jumalallista! Katsokaa maantiellä vuokra-ajuria, joka vaeltaa markkinoille oli sitten yö tai päivä: onko hänessä jälkeäkään jumalallisesta? Hänen korkein velvollisuutensa on ruokkia ja juottaa hevosensa. Hänen kohtalonsa ei merkitse hänelle mitään rahtikysymysten rinnalla. Eikö hän ajakin herra Huomiotaherättävän tavaroita? Missä määrin hän on jumalan kaltainen tai kuolematon? Katsokaa miten hän salailee ja matelee, miten hän koko ajan on peloissaan turhan takia, sillä hän ei ole kuolematon eikä jumalallinen, vaan itse itsestään muodostamansa mielipiteen ja omien tekojensa kautta saavuttamansa maineen orja ja vanki. Ihmisen kohtalon määrää tai ainakin ilmaisee se, mitä hän itsestään ajattelee. Meidän oman yksityisen mielipiteemme rinnalla on julkinen mielipide heikko tyranni.

Missä on se Wilberforce ((http://en.wikipedia.org/wiki/William_Wilberforce)), joka pystyy saamaan aikaan ihmisen vapautumisen itsensä orjuudesta, vaikkapa vain Länsi-Intiassa, mielikuvituksen luvatussa maassa? Ajatelkaapa vielä tuon maan naisia, jotka kutovat pieluksia viimeisen päivän varalle, jotta eivät vain näyttäisi liiaksi kohtalostaan kiinnostuneilta! Niin kuin aikaa voisi tappaa loukkaamatta ikuisuutta.

Lukemattomat ihmiset viettävät elämänsä hiljaisessa epätoivossa. Se mitä kutsutaan resignaatioksi, on vakiintunutta epätoivoa. Epätoivoisesta kaupungista te menette epätoivoiselle maaseudulle, ja siellä teidän on lohduttauduttava vesikkojen ja biisamien rohkeudella. Muuttumaton ja tiedostamaton epätoivo kätkeytyy kaikkeen siihenkin, mitä ihmisten peleiksi ja huvituksiksi kutsutaan. Niissä ei ole leikkiä, sillä se syntyy vasta työn jälkeen. Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja.

Lähde: Henry David Thoreau: Elämää metsässä. WSOY 1974.