Typeryydestä

Pyöräni vietiin kirjaston edestä, kun en saanut sitä lukkoon ja olin kirjastossa kymmenisen minuuttia. Olin ehkä idealisti, mutta typeryyden teki varsinaisesti pyörän ottaja. Millä perusteella?

Toisen omaa ei saa ottaa ilman lupaa.

Tämä on sellaisenaan kuitenkin ulkoista moraalinmäärittelyä. Sen sijaan että lause nähtäisiin velvoittavana “sääntönä”, lause pitäisikin nähdä muunnoksena eräästä yhteiselämän periaatteesta, toisten kunnioittamisesta. Teko saattaa palvella hetkellisesti minun hyvänolontunnettani, sen tekemällä saatan päästä nopeammin paikasta toiseen, mutta vastapuolelle tulee tyhmä olo. Siis, kumpi halu on “oikeassa”: minun haluni ottaa tuo polkupyörä vai omistajan halu pitää se itsellään?

Miksi joku sitten vie jotain toiselle kuuluvaa? Syy on eittämättä rappeutuneessa moraalissa; massat haluavat kieltää auktoriteetit ja pitävät oikeassaoloaan itsestäänselvyytenä, samoin kuin kaikkea muutakin maailmassa. Ei siis tule tuomita typeryksiä, he ovat pitkälti ympäristönsä ja sen orjamoraalin tuotteita.

Kulttuurimme on tehnyt hyvää työtä ihmisten sotkemisessa ja muuttamisessa “pahoiksi”. Vallankäytön oikeuttamiseksi täytyy olla vihollinen, jolta alistettuja massoja suojellaan. Rikollisuutta on, koska se on hyödyllistä; Sitä voi käyttää keppihevosena väkivallan käytölle ja valtion toimivallan lisäämiseen. Tarvitaan absoluuttinen paha, jotta voidaan esittäytyä laupiaina samarialaisina – vaikka ollaankin todellisuudessa susia lampaiden vaatteissa.

Typerykset – epärationaaliset, toimintaansa perustelemattomat ihmiset – ovat suurimpia terroristeja maailmassa. Silti kukaan ole aloittanut heitä vastaan sotaa, kenties siksi, että heitä on kaikkialla: koko kulttuurimme on yhä perustoiltaan barbaarinen ja sivistymätön.

Mikä määrittelee ihmisen hyvyyden ja moraalisuuden? Hän tunnustaa ja kunnioittaa yleisiä (ihmisenä olon ja ihmisten välisen kanssakäymisen) periaatteita ja perustelee toimintansa niiden avulla. Siis myös vastapuolen näkökulma on otettu huomioon, kuitenkin niin, että toimitaan, jos perustelut toiminnalle ovat pätevämmät kuin perustelut toimimattomuudelle. Pahuus on päinvastaista – toiminnan perustelemattomuutta, näkökulmien heikkoa harkintaa ja yleisten periaatteiden kieltämistä.

Palauteboksi: Näin annat rakentavaa palautetta, osa 2

Määrittelemättömän pituinen sarjamme on päässyt jo toiseen osaansa. Vastapuolen argumentoinnissa on tapahtunut roimaa parannusta edelliseen kertaan verrattuna. Tämä löytyy journalistisesta tasostaan tunnetun Kouvolan Sanomien tämän päivän Napakat-tekstiviestipalstalta:

Abiturientti Vanninen. Paatoksellinen tuherruksesi oli kuin 70-luvun nuoren stallarin. Prioriteetit ovat naiivissa kiihkossasi todella sekaisin. – Abi 82

Vaikka palaute tuntuu aina aluksi loukkaavalta, siinä on usein totuus taustalla. Tässäkin saattaa sellainen olla, joten tarkastelkaamme asiaa tarkemmin.

Viittaus 70-lukuun on oikeutettu, koska silloin ajettiin hyvin pitkälti samoja asioita, kuitenkin huonolla menestyksellä. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjoittaja käyttää “70-luvun nuori stallari” -käsitettä ikään kuin idealismi olisi jotenkin kielteistä. Koska kielteiseksi mielletty stallarius on kommentin kivijalka, koko rakennelma romahtaa välittömästi, kun 1960- ja 70-lukujen kuohunta lakataan näkemästä negatiivisessa valossa. Mitään perustettahan tämänkaltaiselle näkökannalle ei ole, kirjoittaja vain ottaa sen itsestäänselvyytenä, kenties yksinkertaisesti typeryyttään.

Hatunnosto kuitenkin siitä, että kirjoittaja on selvästikin sisäistänyt hyvin Arthur Schopenhauerin eristisen dialektiikan ((Schopenhauer, Arthur. Taito olla ja pysyä oikeassa. Niin&näin -lehden filosofinen julkaisusarja 23°45 2005.)) perimmäisen taito-otteen. Sehän kuuluu näin:

Huomataan, että vastustaja on ylivoimainen. Hänen kanssaan kahakoidessa joutuu olemaan väärässä. Tällöin ryhdytään tungettelevaksi, loukkaavaksi, karkeaksi. Henkilöön käydään kärhämässä, jossa peli on pelattu: erkaannutaan kiistelyn kohteesta ja karataan päälle.

Tätä voisi kutsua argumentiksi ad personam erotuksena argumentum ad hominemista. Ihmiseen käyvä väittelijä poikkeaa puhtaan objektiivisesta kohteesta päästäkseen iskeytymään siihen, mitä vastustaja on siitä sanonut tai hyväksynyt. Henkilöön käyvä väittelijä sen sijaan sysää kohteen tykkänään syrjään ja suuntaa hyökkäyksensä vastustajan persoonaa vastaan. Rupeaa toisin sanoen ilkeäksi, sättiväksi, tölviväksi, kolhoksi.

Näin hengenvoimat kutsuvat hätiin ruumiin tai eläimellisyyden voimia. Temppu on kovin pidetty ja tiuhaan käytetty, sillä kaikki kykenevät siihen. Kysymys kuuluu, mihin vastavetoon toinen osapuoli voi turvautua. Jos hän vastaa samalla mitalla, seuraa nujakka, kaksintaistelu tai kunnianloukkausoikeudenkäynti.

Olisi erehdys luulla, että riittää, kunhan itse pidättyy henkilökohtaisuuksista. Kun toiselle näyttää aivan tyynesti, että hän on väärässä, että hän ajattelee tai arvostelee virheellisesti – näin käy kaikissa dialektisissa voitoissa – hän katkeroituu kahta pahemmin kuin jostain rumasta haavoittavasta sanasta. Miksi? Siksi että omnis animi voluptas, omnisque alacritas in eo sita est, quod quis habeat, quibuscum conferens se, possit magnifice sentire de seipso. ((Hobbes, De Cive, I, 5.))” [...] kaikki hengen nautinto ja hilpeys on vertaamista muihin niin, että voi tuntea itsensä suurenmoisemmaksi [...]“.

Ihmiselle ylittämätöntä on hänen turhamaisuutensa tyydyttäminen. Mikään vamma ei koske häneen niin kuin turhamaisuutensa kokema kolaus. Tästä juontuvat sanonnat elämää suuremmasta kunniasta.

Turhamaisuus tyydytetään pääsääntöisesti vertaamalla itseä muihin joka suhteessa, mutta aivan erityisesti hengenvoimien väkevyydessä. Tämä toteutuu itse teossa ja perin voimallisena kiistelyissä. Näin selittyy hävinneen katkeroituminen, vaikkei voittaja olekaan väärässä. Ja näin selittyy voitetun tarttuminen viimeiseen temppuun, johon ei voi vastata pelkällä kohteliaisuudella.

Asiassa auttaa kuitenkin korkea-asteinen kylmäverisyys. Heti kun vastustaja heittäytyy henkilökohtaisuuksiin, vastataan rauhallisesti, ettei hänen sanomansa kuulu asiaan, johon itse iskeydytään saman tien ja osoitetaan uudelleen vastustajan väärä kanta asiaan. Ei siis oteta kuuleviin korviin hänen halveerauksiaan, vaan muistetaan sen sijaan Themistokleen sanat Eurybiadeelle: παταξον μεν, ακουσον δε [patakson men, akouson de] ["Lyö, jos tahdot, mutta kuule sentään"]. Kaikiltahan tämä ei tokikaan käy.

Ainoan varman vastatoimen neuvoi jo Aristoteles aikoinaan ((Topiikka, VIII, 14.)). Ei pidä kinata kenen hyvänsä vastaantulijan kanssa. Tulee torailla vain niiden kanssa, jotka tuntee ja joista tietää, että heillä riittää ymmärrystä olla ajautumatta mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Kuuluu riidellä ainoastaan niiden kesken, jotka väittelevät perusteilla eivätkä mahtikäskyillä ja jotka kuuntelevat perusteita ja pohjaavat omat sanomisensa niihin. Täytyy haastaa yksinomaan ne, jotka arvostavat totuutta, kelpuuttavat mielellään hyviä perusteluja vastustajankin suusta ja sietävät kohtuullisuuttaan senkin, että ovat väärässä.

Sataan sopii tuskin yhtäkään, joka olisi kiistakumppanuuden väärti. Puhukoot muut, mitä tahtovat, sillä desipere est juris gentium, hölmöily kuuluu kansainvälisiin ihmisoikeuksiin. [...]

Lopuksi lienee syytä tarjota linkki Viestiin kaikille maailman typeryksille.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Yritä kovemmin ensi kerralla, äläkä unohda perustella rinnastuksiasi hyvin Toisin sanoen, älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Ai niin, mutta juuri siitähän minä alunperin kirjoitinkin!

Mitä on nerous? (YLE Radio 1)

Kultakuume 29.1.2007 klo 16:23 | Kesto 00:16:52
Nerouteen ja taiteilijaneron käsitteeseen liittyy myyttejä ja kultteja, kuten myös neroiksi julistettuja tai julistautuneita persoonia. Nerouden käsitteeseen kytkeytyy myös käsitys suuresta taiteilijasta, poikkeuslahjakkuudesta, tähteydestä ja taiteilijaimagosta. Nerous on nähty toisaalta luonnonvoimana tai Jumalan lahjana, toisaalta yksilön ominaisuutena tai laatuna. Nerojen ja nerouden ilmenemismuotoja voidaan tarkastella monista lähtökohdista: taiteentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja filosofian näkökulmista. Kirjoituksia neroudesta -kirja on yritys ymmärtää nerouden kaksituhatta vuotta vanhaa myyttiä ja käsitettä 2000-luvun näkökulmasta. Tuomas Karemon haastateltavana Taava Koskinen.

powered by ODEO

Massojen kapina

Kukkuu, täällä ollaan taas. Ainakin sen verran, että kävin sähköpostit ja kommentit lukemassa.

Tämänpäiväisissä Kouvolan Sanomissa oli julkaistu mielipidekirjoitukseni, ylimpänä Lukijalta-palstalla. Lähetin sen sähköpostilla 15. päivä, joten ei julkaiseminen kestänytkään kuin sen kaksi viikkoa. No, sunnuntai-lehden julkisuus lienee kuitenkin laajempaa kuin arkipäivien:

Eräs kirja, jonka luin ja jota voin suositella, on José Ortega y Gassetin Massojen kapina. Teksti on täynnä osuvia huomioita, mutta samalla maanläheistä ja suht’ helposti ymmärrettävää. Tässä takakansiteksti:

Maailmankuulu espanjalainen kulttuurikriitikko ja filosofian professori Ortega y Gasset tarkastelee tässä teoksessa nykyajan ihmistä ja häntä ympäröiviä olosuhteita. Yhteiskunta on aina kokonaisuus, jonka muodostaa kaksi tekijää: vähemmistöt ja massat, eivätkä massat tarkoita mitään tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vaan tiettyä ihmisluokkaa, jonka edustajia nykyisin on kaikissa yhteiskuntaluokissa ja joka siitä syystä on erittäin kuvaava ja ylivoimaisen hallitseva ajanilmiö.

Teos osoittaa, miten massa on saanut käytettäväkseen yhä enemmän niitä elämän mahdollisuuksia, jotka ennen oli varattu vain harvoille, eikä unohda vähemmistön velttoa suhtautumista aikaisemmin kunniakkaina pidettyihin velvollisuuksiin. Tekijä ruoskii henkisten perintöjen vastuuntunnotonta tuhlausta, hän kuvaa Euroopan taloudellista, valtiollista ja kulttuurielämää massojen johdossa, hän luonnehtii erikoistumisen barbariaa ja valtion aiheuttamaa vaaraa. Lukija kokee mielenkiintoisen elämyksen päästessään tekijän käsittelemistä ominaisuuksista kokoamaan omaa kuvaansa sekä sen jälkeen jännittyneenä tarkkailemaan, kumpiin – massan vai valiovähemmistön – kehyksiin se kuuluu.

Summa summarum

Tähän minäkin sitten blogeineni päädyin, tienristeykseen – pohdiskelemaan jälleen kerran sitä, mitä elämältäni haluan ja mitä täytyy tehdä.

Viimeiset puoli vuotta on ollut ahaa-elämysten aikaa, kun on tajunnut, miten ennen niin erillään pidetyt aihealueet nivoutuvatkin keskenään yhteen. Ei tarvita kuin hieman lapsenomaista ihmettelyä ja halua keksiä ja löytää.

Ongelma on puoliksi ratkaistu, kun se on ensin määritelty. Uskon, että tässä blogissa olen onnistunut löytämään vastauksia niihin lukuisiin miksi-kysymyksiin, joita olen saanut heitetyksi ilmaan maailman nykytilasta. Kun vastauksia on purkanut edelleen pienimpiin osasiinsa, on kaikkien ulkovarustusten takaa paljastunut yksilö ja hänen ajatusmaailmansa. Näiden pohdiskelujen tulokset voi haluava helposti löytää blogista ja niin saada rakennusaineita omalle ajattelulleen. Mitään ei kuitenkaan tule hyväksyä kritiikittä, vaan parasta on omakohtaisesti punnita kaikki.

Ja mitä on upeinkaan idea, jos sitä ei koskaan toteuteta käytännössä? Tai mitä on konkreettinen toiminta ilman ajatusta? Kumpikaan ei ole mitään ilman toista, yksinään yhtä hyödyttömiä molemmat. Eipä ole viisas myöskään ihminen, joka ei toimi, kuten itse opettaa. Siksi on tullut omalla kohdallani aika lopettaa puhuminen ja siirtää teoria käytäntöön – toisin sanoen, tehdä vallankumous. Sillä miten muuten voi puhua ihmisyydestä, jos ei itse ole Ihminen? Luovuudesta, jos ei itse ole Luoja? Rakkaudesta, jos ei itse ole Rakkaus? Tosiaan: Tekosi huutavat niin kovaa, etten kuule, mitä sanot.

Pidän nyt blogin kohdalla mietiskelylomaa, jonka pituudesta en tiedä. Ainakin viikon olen käynnistämättä konetta muuten kuin hätätapauksessa, ehkä kaksi viikkoa. Olen tauolla niin kauan, kuin on tarpeen. Tämän ei kuitenkaan pitäisi haitata, koska kaikki löytyy kyllä muualtakin: etsikää, niin te löydätte.

Lopuksi lainaan runontapaista Jussi T. Kosken ja Tommy Tabermannin teoksesta Luovuuden lumous (Gummerus 2002), rohkaisuna kaikille teille vallankumouksellisille:

Epäröinnin hetkellä muista:
Kaikki minkä ihminen
on tehnyt,
voi ihminen myös muuttaa.
Epäröinnin hetkellä
kysy aina itseltäsi
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä.

Autuaita
ovat ne jotka luovat,
sillä he voivat
rikkoa
tuhoamatta.

Gottfried Wilhelm Leibniz: Muistio hyvää tarkoittaville ja valistuneille henkilöille

1. On poikkeuksellista tavata henkilöitä, joille tämä muistio sopisi. Heitä on kaikesta huolimatta ja ehkäpä vielä enemmän kuin luullaan, vaikka aina ei ole tilaisuutta tutustua heihin. Ja juuri heille olen tämän laatinut.

2. Mielestäni myös hyvää tarkoittavat ja valistuneet ihmiset antavat yleisen rappion virran vaikuttaa heihin. He eivät ajattele riittävästi keinoja, jotka irroittaisivat heidät tästä rappiosta ja saisivat aikaan jotakin hyvää.

3. Tähän on kaksi syytä: tarkkaavaisuuden tai ahkeruuden puute ja järjen tai informaation puute. Elämän tavalliset huolet ohjaavat ihmisen huomion muualle. Sellainenkin ihminen, joka omaa tarpeeksi taitoa tai henkistä energiaa nähdäkseen sen, mitä pitäisi tehdä, tapaa vain harvoin toisia ihmisiä, joiden kanssa uskaltaa olla avoin. Ihmiset uneksivat tavallisesti vain pikkuasioista ja siten on hors d’usage ajatella mitään vakavaa, jota pidetään naurettavana.

4.Tämä muistion tehtävänä on osoittaa se, miten voi korjata nämä kaksi tarkkaavaisuuden ja informaation puutetta. Mielestäni se voisi onnistuakin, jos sattuu onnekkaasti tapaamaan henkilöitä, jotka ymmärtävät mikä on tärkeintä ja vakainta sydämelle.

5. Minä siis väitän, että ihmiset voisivat olla verrattomasti onnellisempia kuin ovat. He voisivat myös saada aikaan lyhyessä ajassa suurtakin edistystä onnellisuutensa lisäämisessä, jos he vain haluaisivat tehdä asiat niin kuin ne pitäisi tehdä. Meillä on käsillämme erinomaisia keinoja, joilla saamme aikaan enemmän kymmenessä vuodessa kuin mitä voitaisiin tehdä vuosisatojenkaan aikana, jos vain saisimme itsemme tekemään parhaamme eikä mitään muuta kuin mitä täytyy tehdä.

linkki

Katso myös: artikkeli Leibnizista Wikipediassa

Huonoja vaikutteita

Kaikkea sitä kuulee kun vanhaksi elää. Kuulemma minä annan huonoja vaikutteita ihmisille asenteellani lukio-opiskelua kohtaan.

Oih ja voih. Jotenkin tulee sellainen bon voyage -tunne että olisin kokenut tämän joskus aikaisemminkin.

Menkää siis pois, hyvät ihmiset, ettette vain rupea ajattelemaan itse. Se on nimittäin vaarallista puuhaa, kyseenalaistaminen, hengenvaarallista jopa. Sen sijaan ken uskoo, hän pelastuu:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

Helsingissä

Vierailin viikonloppuna tuossa maamme metropolissa. Kävin vilkaisemassa nuorten filosofiatapahtumaa, jonka avoimen keskustelun tasosta voi olla montaa mieltä. Tosin en ollut kuuntelemassa kuin yhtä keskustelua, ajatuksia herättävää kyllä, mutta ei mitenkään erityisen rohkeaa. Oli valitettavaa, että keskustelu oli toteutettu pitkälti kysymys-vastaus -pohjalta. Monen minuutin sepustuksia kuunnellessa ajatukset lähtivät harhailemaan, eikä Elsa Saision muutos-jutussa oikein päästy abstraktille väittelyn tasolle vaan pyörittiin teatteriympyröissä ja tylsistyttävällä selittämislinjalla.

Ehkä reissun maagisin kokemus oli öinen kävely keskustassa ja parinkymmenen minuutin bussimatka epätodellisine tunnelmineen. Siitä olisi pitänyt tosiaan tehdä viiden minuutin lyhytelokuva: kuinka ihmiset kävelevät kaduilla mitä erilaisimmissa vaatteissa, kuinka valotaulu näyttää viimeisimpiä pörssikursseja, kuinka joka paikka on täynnä mainoksia, kauppoja, ostoskeskuksia, autoja.

Sitä käy miettimään: tätäkö se oikea elämä sitten on? Tätäkö se vapaus on, ja onni? Että voi valita, mitä tv:stä katsoo ja minkä merkkistä limsaa ostaa? Kuinka ihmiseltä on viety kaikki valta hänen elämäänsä, eikä hänellä ole enää mitään syytä toimia oikein, kun moraalikin on ulkoistettu instituutioiden hoidettavaksi. Mitä ihmisestä enää jää jäljelle? Ruumis ilman henkeä. Onnea etsitään jostain ihan muualta kuin mistä se oikeasti löytyy. Individualismi onkin pelkästään jotain ihmisille kaupattavaa, yksilöllisyys ilmenee kulutustottumusten kautta; Omilla aivoillaan ei kuitenkaan saa ajatella, miettiä kaiken järkevyyttä, koska silloin joutuu yhteisönsä hylkäämäksi. Yhteisö (esivalta, globaali kapitalismi, nykyinen yhteiskuntamme) ei nimittäin kestä perustelujensa järjellistä tarkastelua, vaan romahtaa mahdottomuuteensa, kun ihmiset irtautuvat sen Totuudesta: siis, kaikki kyseenalaistaminen täytyy tukahduttaa, vaieta, leimata naiiviksi ja “epäkypsäksi”.

Yökävelyllä tuli myös fiilis, että olisi seurannut Rooman imperiumin viimeisiä korahduksia, psykopatian eteenpäin ajaman kulttuurimme kuolonkamppailua vain hetkeä ennen kuin se joutuu tunnustamaan olevansa sairas. Havainnossa oli jotain surullista, mutta samalla jotain äärimmäisen kaunista: toivoa siitä, että jotain parempaa täytyy olla olemassa.

Guy Debord: Réfutation de tous les jugements (1975)

The spectacular organization of the present class society has led to two widely evident consequences. The first is a general deterioration in the quality of both products and rationales. The second is the fact that those who claim to find happiness in this society are obliged to maintain a careful distance from the things they pretend to like — because they invariably lack the intellectual or other means that would enable them to attain a direct in-depth knowledge of them, or to incorporate them into a coherent practice, or to develop any genuine taste regarding them.

These consequences, which are already so evident when it is a matter of housing conditions, cultural consumption, sexual liberation, or the quality of wine, are naturally all the more pronounced when we come to revolutionary theory and to the formidable language with which that theory denounces our terminally ill world.

It is thus hardly surprising that this combination of naïve falsification and ignorant approval, so characteristic of the modern spectacle, is reflected in the diversely uncomprehending responses to the film entitled The Society of the Spectacle ((Google Videossa on nyt katsottavissa elokuva kokonaisuudessaan: osa 1 ja osa 2; spektaakkeliyhteiskunta-postauksessani linkitin vain ykkösosaan.)).

Refutation of All the Judgments, Pro or Con, Thus Far Rendered on the Film “The Society of the Spectacle” (film soundtrack)

Ja tähän väliin hieman Kaiken teoriaa

Nyt kun innostui lukemaan ja analysoimaan Raamattua uuden testamentin puolelta, löytyi sieltäkin yhtä sun toista mielenkiintoista. Lähtekäämme liikkeelle tästä:

Synti on käsite, joka viittaa uskonnollisissa moraalikäsityksissä pahoihin ja kielletyiksi luokiteltuihin tekoihin. Uudessa testamentissa ja Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä käytetään sanaa hamartia, joka on käännetty suomen kielen sanalla “synti”.

Sanan taustalla on vahva käsitys ympäristöstä sen määrittelijänä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaikka

Alkuperäiskielellä sana merkitsee erehdystä, tieltä eksymistä, maalin ohi ampumista ja jumalallisen lain rikkomista.

Siis enemmänkin jotain sisäistä. Tässä mielessä “syntien anteeksianto” tulee ymmärtää erehdysten tyynenä hyväksymisenä ja niistä oppimisena, ei minään täydellisenä alistumisena ulkoisen maailman diktatuurille.

Tämä virhe on kuitenkin ymmärrettävä, sillä ihmisellä on taipumus kuvitella substantiiveja ((Englannin substantive-sanalla on mm. merkitys ‘materiaalinen’. Sanan Wikipedia-sivu kertoo näin: “Substantive may also refer to something that exists in its own right.” Sana siis voi viitata johonkin, joka on olemassa itsessään, omasta ansiostaan. Lisäys: Tietysti substanssi liittyy myös tähän, unohtui ihan.)) ulkoisina, konkreettisina ja yksiselitteisinä. Esim. Jumalasta puhuttaessa kyseenalaistamaton lähtökohta yleensä on, että Jumala on jokin ihmisen tietoisuuden ulkopuolinen olio, subjekti, joka vaikuttaa ihmisen, objektin, elämään. Samoin synti on määritelty integroituna yhteisöön ja johonkin mystiseen yksikön kolmanteen persoonaan, koska muuta kiinnittymiskohtaa ei ole ollut; ei ole ollut ihmistä, on ollut vain alistava ja ihmisen vapautta rajoittava yhteisö oman “moraalinsa” kera. Tällä moraalilla, jota myös valemoraaliksi olen nimittänyt, ei ole muuta tehtävää kuin varmistaa alistussuhteen jatkuminen keinoilla, joihin lukeutuvat antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstäkin tutut

• Petollisuus, joka ilmenee jatkuvana valehteluna tai muiden huijaamisena oman hyödyn tai nautinnon vuoksi
• Ärtyneisyys ja aggressiivisuus, joka esiintyy väkivaltaisuutena
• Katumuksen puute, joka esiintyy piittaamattomuutena tai kykenemättömyytenä ymmärtää loukanneensa tai kohdelleensa väärin muita tai varastaneensa heiltä
• Muiden ihmisten hyväksikäyttö

Kun ihminen kuvittelee Jumalan ulkoisena, hänen tiedostamaton perusasenteensa on: “Joku muu on subjekti, en minä.” Se, että näin ajatellaan, johtuu puutteellisesta itsereflektiosta, joka vertautuu hyvin kulttuurimme visuaalisuuteen: voiko subjekti olla jokin, jota en itse havaitse kuin välillisesti? Näin ei voi olla juuri siksi, että ihminen ei havaitse itseään välittömästi. Miksi näin ei sitten ole?

Kehityspsykologia opettaa, että ihmiseen vaikuttavat ympäristö, geenit ja ihminen itse:

• Ympäristö tukahduttaa ajan mittaan ihmisen mielen ohjailullaan (ehdollistamisellaan) ja ärsykkeillään (vrt. tabula rasa). Lapsuudessa läsnä oleva tietoisuus itsestä ((Tämä viittaisi siihen, että ihminen on luonnostaan vapaa, yhteiskunta vain kahlitsee hänen vapautensa. En kuitenkaan usko varsinaisesti yhteiskunnan sitä kahlitsevan, vaan ylipäätään yhteisön, joka itsesäilytysvimmassaan pyrkii tekemään kaikista jäsenistään yhtä surkeita: “Jos minulla ei ole kivaa, kellään ei ole kivaa.” Vrt. jälleen psykopatian tunnuspiirteet.)) alistetaan ympäristölle, ja vapaista ihmisistä tehdään kahlittuja ja käskyjä sokeasti tottelevia eläimiä. Subjektin vapaa tahto siis otetaan siltä pois; se on vapaa valitsemaan, mutta sitä rangaistaan, jos se toimii yhteisön mielestä väärin – siis, se ei ole vapaa valitsemaan, paitsi jos se on välittämättä yhteisön mahdollisesta rangaistuksesta (jonka voimakkain muoto on yhteisöstä eristäminen ja ulkopuolelle sulkeminen).
• Geenien vaikutuksesta minuuden havaitsemiseen en tiedä, mutta on mahdollista, että tämä on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus. Tai ehkä toisin päin: se on kaikelle olemassaolevalle tyypillinen ominaisuus, jonka ihminen on vain unohtanut itsellään olevan? Sillä eivätkö esim. eläimet toimi luonnostaan järkevästi, eli oikein suhteessa siihen, mihin ne pyrkivät (olemassaolon jatkumiseen), ja opi tekemistään virheistä?
• Ihmisellä itsellään ei ole tietoa keinoista, joiden kautta välittömään itsen havainnointiin voi oppia. Tällaisia ovat esim. ajatusharjoitukset ja mietiskely.

Huh, siinäpä “suurta kokonaisuutta” kerrakseen. Mutta niinhän meitä lukiossa opetetaan ajattelemaan, kumma vaan, ettei kukaan ole aiemmin tätä keksinyt, onhan selitys aika simppeli. Kaiken teorian pitää perustua kaikelle, mutta… mille teoria silloin enää perustuu? Todellisuus sisältää oman itsensä selityksen – se on, mikä se on, koska se on. Loputon kehäpäätelmä, kehä itse. Prosessi, jonka tuloksena on subjektin täydellinen tietoisuus omasta vapaudestaan ja olemassaolostaan. Alfa ja omega, alku ja loppu samassa pisteessä. Kirjoittaja kiittää ja kumartaa:

Terve, ja kiitos kaloista.