Olen huomannut, kuinka minulla on blogissa halu asettaa ihmisille ansoja. Ensin julistan ajatukseni suoraan ja kärjistäen (ajattelu on aina asioiden yksinkertaistamista), sitten jään väijyksiin odottamaan, milloin joku tarttuu pyydykseen. Kun viimein otollinen saalis ilmaantuu, isken täydellä voimalla ja energiaa säästelemättä.
Suurin osa lukijoistani taitaa olla joko liian peloissaan kommentoidakseen tai sitten he ovat perin pohjin kyllästyneitä tyyliini ja lähteneet muualle. Koen kuitenkin, ettei muita mielekkäitä keinoja ole. Tai tietysti voisin kirjoittaa ympäripyöreästi mitäänsanomattomuuksia. Mutta olisiko siinä mitään mieltä?
En väitä olevani aina oikeassa. Toivon vain herättäväni lukijoissa joitain ajatuksia ja pohdintoja. Eri mieltä saa olla. Olisikin hauskaa, jos te (keitä teitä edes on siellä) sanoisitte, mitä teille tulee mieleen.
Vika taitaa olla itsesensuuria korostavassa kulttuurissamme. Mistään ei saisi olla mitään mieltä, mitään ei saisi kritisoida. Besserwissereistä ei ns. “tykätä”. “Tolla asenteella et saa kavereita.” Ikään kuin se olisi kaikkein tärkeintä.
Mutta hyvät ihmiset: älkää väittäkö olevanne vapaita jos ette sitä ole. Ei teillä ole sananvapautta, jos ette voi sanoa, mitä ajattelette, olkoon kyse sitten vaikka ystävyyssuhteista tai työstä. Sananvapaus on nimittäin paljon muutakin kuin oikeus kirjoittaa yleisönosastoille – se on ihmisten toimivan yhteiselämän peruspilari.
Hei oikeasti, kaverit: mitä menetettävää on?
Sananvapaus on samalla myös oikeutta tulla kuulluksi. Jos teitä ei kuunnella, teidän oikeutenne lausua julki mielipiteenne on vailla merkitystä. Ei vapautta voi säilöä; jollei sitä käytetä, sitä ei ole.
Hei oikeasti, kaverit: mitä menetettävää on? Maineko? Jos todella pelkäätte sen menettämistä, ette ohjaa itse omaa elämäänne vaan annatte pelon ohjata sitä puolestanne. Ei se silloin ole enää teidän elämäänne, eikä teitä voida silloin pitää vastuussa toiminnastanne.
Jos pelkäätte, miksi kuitenkin kivenkovaan väitätte olevanne vapaita?
