Minä (lähestyen spektaakkelia, joka istuu pöydän ääressä kämmenet ristittyinä): Perkeleen spektaakkeli. Kyllä minä huomaan, miten yrität täyttää mieleni suloisella merkityksettömyydelläsi. Äskenkin tarjoilit radiosta työväenlauluja kuin tehdäksesi pilkkaa ihmisistä, joilla on ollut rohkeutta protestoida sinua vastaan.
Spektaakkeli (hämmästyneenä): Oletpas sinä vihaisella päällä tänään.
Minä (korottaa ääntään): Eikö muka ole syytä?
Spektaakkeli: Kai on jos niin ajattelet.
Minä: Niin!
Spektaakkeli: Niin.
Minä: Taas! Taas sinä yrität sitä! Integroida minua itseesi.
Spektaakkeli: Mitä hyötyä on syyllistää minua siitä, mikä on minun tehtäväni?
Minä (huudahtaa ärtyneenä): Mitä?
Spektaakkeli: Haluatko minusta syntipukin?
Minä (huudahtaa vielä kovempaa): Mitä?
Spektaakkeli (nousee tuolilta ja kiertää Minän taakse): Et taida tajuta sitä, että emme me ole erillisiä, sinä ja minä.
Minä (rauhoittuu hieman, kääntyy): Miten niin emme ole? Sinä olet spektaakkeli ja minä olen minä.
Spektaakkeli (ottaa Minän olkapäistä kiinni ja ravistelee): Minä olen se, mitä sinä näet. (Osoittaa etusormilla silmiään.) Se, mitä katsotaan. En minä kuitenkaan väitä, että olisin tarkoitettu pelkästään katsottavaksi. Elämä on näytelmä ja sinä olet näyttelijä siinä. Tajuatko?
Minä (jo hieman nöyrempänä): En ihan.
Spektaakkeli (kävelee Minästä poispäin, näyttämön etualalle): Näytelmää ei ole ilman näyttelijää ja vice versa. (Kääntyy Minää kohti.) Molemmat tarvitsevat toisiaan ollakseen olemassa.
Minä: Eli siis väität, että olet tarpeellinen? Minä ajattelin, että olet ihmisen harha ja että sinut pitäisi hävittää.
Spektaakkeli (kävelee Minän luokse, kiertää hänen takakauttaan): Enkä pelkästään tarpeellinen, vaan jopa välttämätön. Mutta harha-kohdassa olet oikeassa: minä olen illuusio, väärin tulkittu aistimus. Koska maailmasta ei ole oikeaa tulkintaa. Et kuitenkaan voi koskaan hävittää minua, koska minä en voi hävitä.
Minä (naurahtaa ivallisesti): Nytkö sitten julistat olevasi Jumala?
Spektaakkeli (pysyy tyynenä): En sen enempää kuin sinäkään.
Minä: Väitätkö, että minun kamppailuni sinua vastaan on ollut turhaa?
Spektaakkeli: En suinkaan, mutta yrityksesi hävittää minut on ollut turha. Kamppailustasi on ollut hyötyä meille molemmille.
Minä: Niin, sinä olet saanut pönkitettyä valtaasi.
Spektaakkeli (alkaa jo ärsyyntyä Minän syytöksiin): Mikä ihmeen fiksaatio sinulla on tähän valtaan? Miksi kuvittelet, että minä haluaisin erityisesti hallita ihmisiä?
Minä: Etkö muka halua?
Spektaakkeli: Sinä haluat taas kovasti irrottaa minua itsestäsi. Usko nyt, ei se onnistu.
Minä (ärtyy ja lopulta räjähtää): MITÄ SINÄ SITTEN HALUAT?
Spektaakkeli (jälleen rauhallisesti): Mitä sinä haluat?
Minä: Haluan elää rauhallista ja onnellista elämää, käydä kesällä järvessä uimassa ja katsella auringonlaskua. Tuntea, kuinka voin itse päättää, mitä teen ja miten toimin.
Spektaakkeli: Minä haluan sitä samaa.
Minä: Joten mikä on ongelma? Miksi en ole vapaa?
Spektaakkeli: Miten niin et ole?
Minä: Koska sinä estät minua hienoine valtakoneistoinesi.
Spektaakkeli: Minäkö estän? Etkö sinä saa itse päättää, miten reagoit koneiston toimintaan?
Minä: Niin… niin kai.
Spektaakkeli: Miksi luulet reaktiosi olevan pakon sanelema? Olet aina vapaa päättämään oman reaktiosi.
Minä: Hei! Mitä me taas minusta puhumme?
Spektaakkeli: Kun puhumme minusta, puhumme väistämättä myös sinusta.
Minä: Lopeta jo tuo jankkaaminen, olet sanonut saman jo kymmenen kertaa.
Spektaakkeli: Miksi et sitten jo tajua sitä?
Minä: Äh. Tämä on hyödytöntä. Minun pitää miettiä asioita ja selvittää päätäni. Jatketaanko tätä keskustelua taas joskus?
Spektaakkeli: Milloin vain, milloin vain.
(Minä poistuu huoneesta. Spektaakkeli käy istumaan pöydän ääreen ja hymyilee itseensä tyytyväisenä, kuin tietäen että kaikki menee juuri sen suunnitelmien mukaan.)
