Symbolisesta väkivallasta ja doksasta

Näin kirjoittaa Risto Heiskala artikkelissaan Laajenevat valinta-avaruudet, symbolinen väkivalta ja dialoginen demokratia keinotekoisessa yhteiskunnassa, teoksessa Kohti keinotekoista yhteiskuntaa. Gaudeamus 1996. s. 206.

Symbolisen väkivallan tarkastelun lähtökohdaksi voidaan ottaa Pierre Bourdieun työ. Bourdieu tunnetaan ennen muuta luokkasosiologina, joka on laajentanut luokkafraktioiden tutkimuksen alaa koskemaan kulttuurisia erottelujärjestelmiä (Bourdieu 1984). Hän on kuitenkin luokkatutkimuksen ohella kehitellyt myös laajempaa käytännön ja symbolisen väkivallan teoriaa, jonka osana muun muassa luokkaa koskevat tarkastelut on nähtävä (Bourdieu 1986, 1990). Kun huomio luokkatutkimuksessa suuntautuu ennen muuta habitukseen erottautumisen mekanismina, kiinnittää yleisempi käytännön teoria huomiota myös yhteiskuntaan tavanmukaistuneisiin diskursiivisiin universumeihin eli mielipiteen kenttiin. Niiden olennainen piirre on, että eksplikoidun diskurssin alue kattaa vain jäävuoren huipun yhteiskunnallisesti olennaisista kysymyksistä. Näin mielipiteiden vastakkaisuutta avoimesti poliittisessa diskursiivisessa kamppailussa ympäröi aina diskurssin alueelta ulos rajautunut mykän luulon alue, jota Bourdieu kutsuu doksaksi. (Ks. kuvio 1.) (…)

(…) Symbolisen väkivallan teoreetikkona Bourdieu (…) ajattelee, että mielipiteen kentän erottuminen doksan alueesta ja siihen liittyvät hiljaisuudet ovat systemaattisesti järjestyneet siten, että mielipiteen kentän rakenne suosii joitakin ja syrjii toisia keskustelun osanottajia. Alfred Schutzin (1980) käsittein voisimme sanoa, että näennäisen puolueettomalta näyttävällä keskusteluavaruudella on itsessään projektin rakenne eli taipumus tuottaa tiettyjä lopputuloksia.

Yksinkertaisen esimerkin tarjoaa valtiollisen politiikan kenttä. Kansanedustaja tietää enemmän ja hänellä on parempi kyky artikuloida tavoitteensa toteuttamiskelpoisiksi poliittisiksi projekteiksi kuin tavallisella kansalaisella. Ministeri tietää enemmän ja hänellä on poliittisia resursseja enemmän kuin tavallisella kansanedustajalla. Pääministeri ja hänen sisäpiirinsä puolestaan ovat etulyöntiasemassa myös riviministereihin nähden. Kaikilla näillä tasoilla on kysymys diskursiivisen avaruuden rakenteistumisesta tavalla, joka suosii tiettyjä ja syrjii toisia keskustelun osanottajia. Lisäksi koko poliittinen järjestelmä on rakenteistunut siten, että se suosii tiettyjä kysymyksenasetteluja, hylkii toisia ja tekee kolmannet mahdottomiksi tai äärimmäisen vaikeiksi. Yksinkertaisimmillaan symbolinen väkivalta tarkoittaa tätä, vaikka Bourdieu ei rajaakaan sen aluetta poliittiseen järjestelmään vaan katsoo sen toteutuvan kaikilla kulttuurin alueilla. Sen myötä ne, joilla on valtaa, joutuvat turvautumaan avoimeen väkivaltaan tavoitteidensa toteuttamiseksi vain äärimmäisenä keinona, joka itse asiassa kielii siitä, että vallanpitäjien asema on uhattuna. Normaalitapauksessa konfliktit eivät edes aktuaalistu tai ne aktuaalistuvat muodoissa, joissa muutospaineet suuntautuvat olennaisten seikkojen sijasta epäolennaisiin.

Kirjallisuus
Bourdieu, Pierre (1984). Distinction. A social Critique of the Judgement of Taste. Tr. Richard Nice. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.
— (1986). Outline of a Theory of Practice. Tr. Richard Nice. Cambridge: Cambridge University Press. [suomennettu
— (1990). The Logic of Practice. Tr. Richard Nice. Stanford: Stanford University Press.
Schutz, Alfred (1980). The Phenomenology of the Social World. Tr. George Walsh and Frederic Lehnert with an introd. by George Walsh. London: Heinemann Educational Books.

***

Vähän menee vaikeaksi tämä kirjallisuusviitteiden osoittaminen. Ja miksi ihmeessä näitä artikkeleita ei ole netissä pdf:inä? Joku Elektra-kokoelmakin on yksi haistapaskan viritelmä, kun klikatessa pdf-linkkejä palvelu tarjoaa tyhjiä tiedostoja. Kiitos tietokantamuodon Google ei indeksoi artikkeleita.

Tätäkö se on se avoin ja demokraattinen yhteiskunta? Ensin valitetaan yhteen ääneen siitä, kuinka Wikipedia-tieto ei pidä paikkaansa, sitten täytyy kuitenkin harhauttaa itse Kerberos että mitään kunnon tieteellistä tai yhteiskunnallista tietoa löytää.

Miksei sitä vain voi tehdä näin?

Musiikkia: Josh Woodward – Dirty Wings

 

Symbolisesta politiikasta

Lähteenä tämä sivu (mikä lie UNESCO education server). Omat lihavoinnit.

In a competitive party-based democracy the constitution demands that a general election be held following a set period of time and this limits the legislative period of a democratic government (…). And since democratic politics is subject to consent and substantiation, the actions taken by politicians and policy makers have to be justified continually by the politically active public. Policy makers and politicians also have a duty to inform the public about political plans and decisions and generate attention for them. General elections represent the peak of a politically inspired process to create “legitimation through communication”. However, this should not obscure the fact that this process is permanent and designed to run over the long-term – not least because political action itself is also communicative action.

Murray Edelman developed a concept of “symbolic politics” which now forms the bedrock for understanding political communication. Edelman’s approach assumes a doubling of the political reality. He assumes that all political actions and events are characterized by a division into an instrumental dimension, that is, a principal value – which represents the actual effect of a political action – and an expressive dimension, that is, a dramaturgical symbolic value – which represents the presentation of the action for the public. According to Edelman, political players subconsciously and based on their own roles produce a make-believe political world for the electorate using political symbols and rituals for and by the mass media; this process is increasingly being superimposed upon the principal value of political actions.

Following on from this, Ulrich Sarcinelli also makes a distinction between production (creation) and presentation (communication) dimensions of politics, between principal and symbolic political values. According to Sarcinelli, material (producing) politics is increasingly losing its importance as a decisive element. In contrast, the “mediatization” of politics, that is, the presentation and “packaging of politics tailored to the needs of the mass-media and in particular those of TV, is becoming increasingly important in the maintenance and pretence of a politically capable leadership. Verbal symbols (catch phrases such as ‘Euro’, Tax Reform etc.) and non-verbal symbols (anthems, flags, shaking hands when receiving state guests etc.) generate attention. In addition to this, they reduce the complexity of political problems, communicate a certain way of looking at the world and stimulate emotions among the viewing pubic.

Political symbols, however, do not exclusively serve the communication and presentation of political reality. Given the intense competition among parties for media attention, political symbols can and are instrumentalized to create a make-believe political reality. The term “symbolic politics” represents this very use of political symbols in the political communication process. The imprecise and mostly disparaging use of this phrase in everyday life makes clear the widespread criticism of the use of symbols in politics. But this criticism overlooks the fact that a “pure” politics, that is, politics based on “principal values” without dramaturgy and without additional symbols cannot exist. Ever since the dawn of politics, symbolism has been an unavoidable constituent of political reality. It represents a forum for policy makers in which they can present themselves, prove their problem-solving abilities and communicate their basic political direction, values and standards. And given that the vast majority of the population is unable to experience directly politics in all its complexity, the media, for the most part unnoticed by the public, is presented with a more fitting version of politics in the guise of rituals, stereotypes, symbols and well-known thinking to fit in with the accepted view of “political reality”: While this political ‘production’ becomes political reality for the public, real political actions that are hammered out “well out of the media spotlight” remain largely in the dark.

[Taken from: Jens Tenscher: Politik für das Fernsehen – Politik im Fernsehen. Theorien, Trends, Perspektiven; in: Ulrich Sarcinelli (Hg.), Politikvermittlung und Demokratie in der Mediengesellschaft, Bonn BpB 1998]

Daily Show: Perspective and Precedent

Niin se maailma hajoaa

Riks, raks, poks.

Ruotsalainen eduskuntaryhmä ei hyväksy sitä, että dieselpolttoaineen verotusta kiristettäisiin enemmän kuin bensiinin verotusta.

Turunmaalla kesäkokouksensa pitänyt eduskuntaryhmä perustelee kantaansa sillä, että energia- ja ympäristöveroihin tehtävillä muutoksilla pitää aina ohjata kulutusta ympäristön kannalta parempaan suuntaan.

linkki

- En esimerkiksi ymmärrä mitä hyötyä karkista on, paitsi että se maistuu hyvältä. Eihän siitä ole mitään muuta kuin haittaa. Se lihottaa, se on terveydelle pahaksi. Minkä takia sitä ei voisi verottaa jonkin verran ankarammin, Kallis kyselee.

linkki

Komentajakapteeni Jyrki Kivelä Pääesikunnan asevelvollisuusosastolta kertoo, ettei puolustusvoimilla ole intressejä saada Jehovan todistajia palvelukseen, mutta erityisvapauden aiheuttama “kiusallinen tilanne” on hänen mukaansa korjattava.

linkki

Hallituksen valmisteleman Afganistan-selvityksen oli määrä valmistua elokuun aikana, mutta YLE Uutisten saamien tietojen mukaan mistään avainkysymyksistä ei vielä ole päästy sopuun.

linkki

Valtion palveluksessa olevat työntekijät ja toimihenkilöt tavoittelevat syksyn tuloneuvotteluissa 10,5 prosentin palkankorotuksia kahden vuoden aikana. Järjestöt edellyttävät, että sopimuskorotusten ohella palkkausta korjataan edelleen myös erillisellä useampivuotisella palkkaohjelmalla. Sen tarkoitus on korjata valtion palkkojen jälkeenjääneisyyttä ja kilpailukykyä.

linkki

Rengistä isännäksi

Löysinpä kirjastosta – etsiessäni Max Weberiä – teoksen nimeltään Rengistä isännäksi – vapaaksi kvartaalitalouden talutusnuorasta. Sivulla 193 kirjoitetaan oikein laatikoituna ja isoin kirjaimin:

Meneillään oleva murrosaika on muutosvoimiltaan, prosessiltaan, ja vaikutusten syvyydeltään ja ajattelumallien muutostarpeen suuruudella verrattavissa ajankohtaan, jolloin siirryttiin keskiajan lopulla vallalla olleesta maatalousaikakaudesta teolliseen aikakauteen. Tällöin maailmankuvan perususkomusjärjestelmät ja sen seurauksena sekä talous, yhteiskunta että ihmisten arki muuttuivat radikaalisti.

Meneillään oleva murros on luonteeltaan niin mittava, että se horjuttaa talouden ja yhteiskunnan uskomusjärjestelmien peruspilareita. Voimmekin siksi olettaa olevamme murroksessa, joka muistuttaa enemmän aikakausimurrosta – siirtymisvaihetta teollisesta aikakaudesta uuteen aikakauteen. Se on luonteeltaan ja vaikutuksiltaan mittavampi kuin teknologiavallankumouksen käännepiste tai teollisen vallankumouksen aiheuttamat muutokset.

Kai Hirvasnoron artikkeli tiivistää kirjan sanoman:
Hirvasnoro Net – Juttuarkisto: Kvartaalitalous tuhoaa luovuuden

Huh. Mitä tähän sanoo Arhi?

Tuomas Enbuske: Mitä talonvaltaajat oikein haluavat? (YLE Radio 1)

Tuomas Enbuske 21.8.2007 klo 09:06 | Kesto 00:52:04
Helsingissä on tänä kesänä vallattu useita tiloja. Lähes puolet helsinkiläisistä hyväksyy tämän. Olemmeko yliromantisoineet murrosikäisten riehunnan vai ovatko talonvaltaajat aktiivisia keskustelunavaajia. Vieraina aktivistiveteraani Ville Komsi, järjestötoimitsija Petteri Oksa ja nuorisotutkija Mikko Salasuo. Puhelu myös Vallilan vallattuun taloon.

linkki

[audio:http://www.yleradio1.fi/mp3/audio/1187680652-8258.mp3]

***
Juha Hurme loistaa otsikolla Politiikan syksy:

Kultakuumeen kolumni 21.8.2007 klo 13:00 | Kesto 00:04:23
Älä menetä uskoasi politiikkaan, sanoo Juha Hurme.

linkki

[audio:http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/746228.mp3]

1 dl notkeaa modernia

Zygmunt Bauman: Notkea moderni. Vastapaino 2002.

Jos yksilö on kansalaisen suurin vihollinen ja jos yksilöllistyminen tietää ongelmia kansalaisuudelle ja kansalaisuuteen perustuvalle politiikalle, on syynä se, että julkisuudessa puidaan nimenomaan yksilöinä esiintyvien yksilöiden huolia ja edesottamuksia. He väittävät, ettei julkisuuteen ole asiaa muilla, ja sysäävät kaiken muun julkisen keskustelun ulkopuolelle. Yksityinen kolonisoi julkisen, ja “yleinen etu” typistetään uteliaisuudeksi julkisuuden henkilöiden yksityiselämää kohtaan, ja yleinen elämäntaito kavennetaan yksityisten asioiden saattamiseksi kaiken kansan tietoon ja yksityisten tuntojen (mitä intiimimpien, sitä parempi) julkisiksi tunnustuksiksi. Julkisia keskustelunaiheita, joita ei kyetä tällä tavoin typistämään, ei kyetä myöskään ymmärtämään.

Ajatus yksilöllistettyjen toimijoiden juurruttamisesta kansalaisuuden tasavaltalaiseen ruumiiseen tuntuu mahdottomalta. Ihmiset uskaltautuvat julkiselle areenalle ei niinkään yrittääkseen löytää yhteisiä asioita tai tapoja sopia yhteisen hyvän merkityksestä ja yhteisen elämän periaatteista kuin halutakseen epätoivoisesti verkostoitua. Intiimien asioiden jakaminen yhdessä, niin kuin Richard Sennett painottaa, on suosituin, kenties ainoa jäljellä oleva “yhteisön rakentamisen” menetelmä. Tämä rakennustekniikka pystyy tuottamaan vain “yhteisöjä”, jotka ovat yhtä hauraita ja lyhytikäisiä kuin sekalaiset ja alati vaihtuvat emootiot, jotka poukkoilevat yhdestä kohteesta toiseen ja etsivät etsimästä päästyään turvallista satamaa. Ne ovat yhteisten huolten, yhteisten pelkojen tai yhteisten kaunojen yhteisöjä, mutta aina “narikka”-yhteisöjä, hetkellisiä kokoontumisia naulakon luo, johon kukin yksilö ripustaa omat yksilölliset pelkonsa. Kuten Ulrich Beck toteaa esseessään “On the Mortality of Industrial Society” ((Teoksessa Ulrich Beck, Ecological Enlightenment: Essays on the Politis of the Risk Society, trans. Mark A. Ritter (New Jersey: Humanity Press, 1995), s. 40.)),

Sosiaalisten normien rapautuminen synnyttää paljaan, pelokkaan, aggressiivisen egon, joka etsii rakkautta ja apua. Koska se etsii itseään ja rakastavaa seuraa, se helposti eksyy minän viidakkoon (…) Se, joka säntäilee ympäriinsä omassa sumussaan, ei kykene enää huomaamaan, että tuohon yksinäisyyteen, tuonne “egon suljetulle osastolle”, on tuomittu koko joukko muitakin.

Muistiinpanoja: Jürgen Habermas

Jatketaan samoilla linjoilla. Lähteenä samainen Antti Hautamäen artikkeli kuin edellisessä.

Jürgen Habermas (s. 1929)

- kielellinen kommunikaatio on kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perusta

- kommunikaatiolla on kaksinainen tehtävä: 1) välittää sosiaalista integraatiota ja 2) sovittaa erimielisyyksiä yhteen

- julkinen keskustelu, dialogi, on keino luoda yhteinen pohja politiikalle
=> julkinen, kriittinen ja avoin keskustelu ovat lupaus rationaalisesta politiikasta

- Habermas erottaa teoriassaan elämismaailman (Lebenswelt) ja systeemin

• elämismaailma on kommunikatiivisen toiminnan aluetta, jossa on mahdollista saavuttaa kielellisesti välitetty yhteisymmärrys
• systeemi muodostuu talouden ja hallinnon osajärjestelmistä
  => systeemissä tehdään strategisia päätöksiä instrumentaalisen järjen ohjaamana ((Ks. Marko Ampuja: Välineellisen järjen kritiikki.))
  - systeemiä integroi raha ja hallinnollinen valta => kielellisesti välitettyä ymmärrystä ei siellä tarvita

- Habermas: vaarana on, että systeemi tunkeutuu elämismaailmaan
=> raha ja valta korvaavat ihmisten välisen yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden myös elämismaailmassa

• kommunikatiivinen ja strateginen toiminnan muoto kamppailevat asemastaan elämismaailmassa
• systeemin tunkeutuessa elämismaailmaan dialoginen logiikka muuttuu instrumentaaliseksi logiikaksi
  => talouden rahan valta ja valtion hallinnollinen valta ohjaavat politiikkaa
• elämismaailma kuitenkin vastustaa systeemin interventioita

- Habermasin esitys kommunikatiivisesta toiminnasta pyrkii antamaan uuden perustan politiikalle

• politiikka on elämismaailman kommunikatiivista toimintaa, jossa olennaista on keskustelu (dialogi) ja kielellisesti välittynyt yhteisymmärrys
• politiikka näyttäytyy olennaisesti konfliktien ratkaisemisen ja erilaisten intressien yhteensovittamisen areenana

- Habermas:
1) systeemissä vallitseva hallinnollinen valta on pakottamista, kun sen sijaan

2) kommunikatiivinen valta on kansalaisten yhteisen vakaumuksen valtaa, joka perustuu julkisuudelle ja kansalaisyhteiskunnan keskustelulle
=> elämismaailmaa puolustetaan alistamalla hallinnollinen valta kommunikatiiviselle vallalle
=> tapahtuu oikeusvaltion kautta, joka saa oikeutuksensa kommunikatiivisesta vallasta

- kommunikaatioyhteisö: sosiaaliset suhteet organisoituvat kommunikaation kautta
=> yhteisöt “kommunikaatiotiloja”; esim. julkinen tila, tiedeyhteisö

• Habermas uskoo vahvasti keskustelun kykyyn johtaa yksimielisyyteen, konsensukseen ja totuuteen
  => keskustelun tulee olla avointa ja kriittistä
  - edellyttää tiettyihin kommunikaation periaatteisiin sitoutunutta ideaalista kommunikaatioyhteisöä, jossa paras argumentti voittaa (( Kyse on siis argumenttien keskinäisestä kilpailusta? Minne jäi dialogisuus?))

- mm. Maurice Blanchot, Jean François Lyotard ja Jean-Luc Nancy ovat arvostelleet Habermasin teoriaa kommunikaatioyhteisöistä ja niiden kykyä saavuttaa yksimielisyys

• moderneja yhteisöjä leimaavat pikemminkin erot kuin identiteetti, pikemminkin satunnaisuus kuin varmuus ja pikemminkin moninaisuus kuin ykseys
  => yhteisöt ovat olemassa sen kautta, että niissä käydän jatkuvaa keskustelua omista rajoista ja identiteetistä
• Blanchot: yhteisöt tavallaan mahdottomia entiteettejä, joita luonnehtii “yhteen liittyneiden erojen sekasorto”
  => ei ole mitään mekanismeja, jotka johtaisivat konsensukseen ((Konsensus yhteisymmärrys, (jonkinlainen) yksimielisyys. Missä mielessä ja minkälainen konsensus on tavoiteltavaa? Pitääkö kommunikaation päämääränä olla yhteisymmärrys, eikö tällainen ajattelu ole turhan lineaarista? Eihän kommunikaatio ole mikään yksi prosessi, jolla on alku ja loppu ja josta lopputuloksena on A tai B.))
• postmoderni kritiikki epäilee yhteisymmärryksen saavuttamista niin yhteisöjen sisällä kuin niiden kesken

- vaikka postmoderni kritiikki kommunikaatioyhteisöjä kohtaan on vakavaa, Habermasin teoriaa se ei kuitenkaan kaada; se vain osoittaa, että kommunikaatio on paljon vaikeampaa kuin rationaalisesti ajatellen voisi olettaa

- Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria voidaan tulkita eräänlaiseksi synteesiksi Arendtin ja Gramscin yhteiskunta- ja politiikkakäsityksistä

• Arendtille politiikkaa uhkaa sosiaalisen ja samalla yksityisen tunkeutuminen julkiseen tilaan
• Gramscille politiikkaa uhkaa hallinnollis-taloudellisen vallan hegemonia kansalaisyhteiskunnassa
• Habermas pitää politiikan uhkana systeemin ja sen strategisen päätöksenteon tunkeutumista elämismaailman kommunikatiivisen toiminnan tilalle

Katso myös:
Jürgen Habermas and Deliberative Politics
Globalisaatio ja yhteisön käsite

Muistiinpanoja: Hannah Arendt

Ajattelin kokeilla uutta lähestymistapaa “aiheeseen”. En tiedä, miten tämä pelaa ulos, mutta ainakin pystyn näin jäsentämään oppimaani ja tarpeen vaatiessa palaamaan siihen myöhemmin.

Apuna on käytetty Antti Hautamäen artikkelia Politiikan paluu teoksessa Yhteisöllisyyden paluu. Gaudeamus 2005.

Hannah Arendt (1906-1975)

- vita activa = aktiivinen elämä (vastakohtana vita contemplativa) ((Ks. Luonnontila yksityisyydessä.))
1) työ (labor) on elämän välttämättömyyksien tuottamista
2) valmistaminen (work) tuottaa esineiden keinotekoisen maailman
3) toiminnan (action) avulla luodaan ja ylläpidetään poliittista yhteisöä

- poliittinen toiminta

• tapahtuu julkisella alueella
• vapaata elämän välttämättömyyksistä
• ideaalina kaikkien yhdenvertaisuus

- ei-poliittinen toiminta

• tapahtuu yksityisellä alueella; kotitaloudet
• välttämättömyys
• perheen isä hallitsee, muut perheenjäsenet ja orjat hallittuja ja alistettuja

- Arendt: kaupunkivaltiossa politiikka on yhdenvertaisten ihmisten kesken ja julkisella alueella tapahtuvaa itseisarvoista toimintaa

- julkinen tila on toiminnan kenttä, joka koostuu toimivista vapaista ihmisistä
=> julkinen tila määrittelee todellisuuden, joka raekentuu julkisessa tilassa tapahtuvassa keskustelussa ((Ks. Sosiaalinen konstruktionismi.))

- kreikk. kaupunkivaltiossa poliittinen toiminta tapahtui lain puitteissa; lait eivät olleet poliittisen toiminnan sisältö tai tulos (vrt. politiikka lainsäädäntötyönä nykyisin)

- toiminnan ytimenä aloitteellisuus

• toiminnan kautta ihmiset tuovat ilmi ominaislaatunsa; toiminnan myötä ihminen tulee ihmiseksi
• tapahtuu ihmissuhteiden verkossa
• aloittaa uusia ennakoimattomia prosesseja
  => lupausten pitäminen vakauttaa; myös anteeksi antaminen tärkeää

- sosiaalisen alue laajentunut ja poliittisen kutistunut
=> aito yhteisöllisyys katoaa; byrokraattinen hallinto, työyhteiskunnan syntyminen, talouden yliote politiikasta

• sosiaalinen syntyy, kun kotitaloudesta tulee koko yhteiskunnan malli
• massayhteiskunta: moninaisuus katoaa, kun sosiaalinen laajentuu julkiseen

- sosiaalisuuden kritiikki: “itse elämän prosessi on kanavoitu julkiselle alueelle”
=> hävittää julkisen tilan ja toiminnan

- kansalaisyhteiskunta: moninaisuus, luovuus, identiteetin rakentaminen

• poliittinen toiminta on kansalaisyhteiskunnassa itseisarvo
• ihmisen identiteetti rakentuu poliittisen toiminnan kautta; jos poliittinen areena katoaa ja poliittinen muuttuu taloudeksi tai elämän uusintamisen paikaksi, mahdollisuus yksilöllisyyteen katoaa

- kaupunkivaltiossa poliittinen elämä (bios politikos) yksityiselämän rinnalla

• tekeminen (praksis) ja puhe (leksis) ihmisen kaksi poliittista toimintoa; väkivaltaa pidettiin mykkänä
  => ihmisen toiminnan ja edesottamusten alue
• suurin osa poliittisesta toiminnasta puhetta
  => antiikissa puhe oli ennen kaikkea vakuuttelukeino

- narratiivisuus: ihmisten poliittisen toiminnan lopputulos on aina tarina toimijasta

- kansalaisyhteiskunta jäsentyy ihmisten toiminnan julkiseksi tilaksi
=> toiminta on ihmisten keskinäistä tasavertaista vuorovaikutusta kansalaisyhteiskunnassa