Jotta ymmärtäisit

Jotta ymmärtäisit, mitä sinulla on. Ja mitä sinulla ei ole.

Kumppaneista ja gallupeista

- Kai mä olen aika vaativa. Ehkä siksi miesjutut eivät ole niin onnistuneet. Mutta asioita vaan tapahtuu, ja kaikkiin juttuihin ei pysty itse vaikuttamaan. Nyt on parempi vaihe. Uskon tasapainoon elämässä: jos tapahtuu jotain huonoa, niin kai tapahtuu jotain hyvääkin. Toisaalta huonoista kokemuksista on hyötyäkin, sillä kärsimykset vahvistavat.

Ennen kaikkea media käyttää ihmissuhde- ja julkkishypetyksen kautta valtaansa keskustelun määrittelijänä. Näin se rakentaa illusorista harmoniaa yhteiskuntaan; tämä on tärkeää, puhukaa tästä. Huomaamatta jää, että kaupalliset mediat pyrkivät tuottamaan voittoa. Tämä vaikuttaa väistämättä niiden sisältöön ja kysymyksenasetteluihin. Miltä kuulostaisi iltapäivälehden gallup-kysymys: Onko media nykyisin liikaa kaupallisten intressien vietävissä? Entä voisiko Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoittaa kriittisesti lehden tavasta rakentaa “yleistä mielipidettä” gallupien yms. kautta?

Näiden esimerkkien kautta symbolinen väkivalta ja doksa muuttuvat uudella tavalla näkyviksi myös mediakentässä.

Gallupien kautta ristiriidat pelkistetään kyllä-ei-ei kantaa -kysymyksiksi. Niiden mielipidekäsitys on kapea: ihmisellä on jokin mielipide, jonka gallupit vain kaivavat esiin, vaikka nimenomaan kysymystilanne vastausvaihtoehtoineen saa ja pakottaa ihmiset muodostamaan kantansa. Tässä reduktiossa mielekäs yhteiskunnallinen keskustelu kärsii – ja status quo saa oikeutuksensa.

Kysymyksenasettelu on siis olennainen. Räikein esimerkki on parin viikon takaa:

Haastatellut saivat kysymyksen: “Julkisuudessa on keskusteltu siviilipalveluksen kestosta. Siviilipalvelus kestää nyt 13 kuukautta. Tulisiko siviilipalveluksen olla kestoltaan nykyistä lyhyempi, pidempi vai onko nykyinen kesto hyvä?”

Kiinnitettäköön erityistä huomiota vastausvaihtoehtoihin, joista jokaisen lausumaton premissi ((Lausumattomat premissit ovat muutenkin hyvin tärkeitä julkisessa diskurssissa: mitä pidetään itsestäänselvyytenä ja näin mahdottomana kyseenalaistaa.)) on: asevelvollisuus on hyvä, perusteltu ja tarpeellinen. Myös kieli on tärkeää: lopun “nykyinen kesto hyvä” synnyttää positiivisia konnotaatioita ja jää vastaajan mieleen juuri ennen vastaamista. Huomaa myös: nykyinen kesto on hyvä (preesensissä on jykevyyttä), mutta lyhyempi kesto esitetään heikompana konditionaalina: tulisiko olla. Miltä kuulostaisi: “Tulisiko siviilipalveluksen olla kestoltaan nykyisen pituinen, pidempi vai onko lyhyempi kesto hyvä?”

Tai minkälaisia vastauksia olisi saatu, jos olisi kysytty:

Julkisuudessa on keskusteltu siitä, kuinka valtio rikkoo omaa perustuslakiaan asettamalla kansalaisiaan eriarvoiseen asemaan sukupuolen ja vakaumuksen perusteella. Tulisiko tätä käytäntöä asevelvollisuuden kohdalla jatkaa vai pitääkö asevelvollisuudesta luopua?

Tulos olisi hyvinkin voinut olla toisenlainen.

Johtopäätös tästä kaikesta on, että gallupeista saa juuri sellaisia tuloksia jollaisia niistä haluaa saada. “Kansalaismielipide” on pelkkä poliitikkojen ja median viljelemä spektakulaarinen konstruktio – äärimmäisen hyödyllinen, vaan onpahan silkkoa sisältä.

John Tavener: Mother and Child (ja muuta kirkkomusiikkia)

Kirkkoslaaviksi laulettuna:

Musiikkia: Ogg Vorbis – Smooth Grooves

 

Valtion auktoriteetista episteemisesti

Ihmisen ehkä merkittävin halu on pyrkimys selittää (ja näin: järkeistää) häntä ympäröivää maailmaa. Tämä ajatus tuli mieleeni lukiessani Edelmania, kun hän kirjoittaa valtion auktoriteetista näin:

The laudable objectives claimed and formally entrusted to public officials reaffirm the virtue of the state and help win general support for the state actions that are controversial, painful, or abhorrent. There would be massive resistance and revolt if private individuals somehow encouraged or required people to risk their lives in wars that have dubious objectives and pay for the wars with burdensome taxes; if they imprisoned people, through procedures that discriminated against the poor and many minorities, putting some people to death for crimes for which other people were punished much more leniently; if they discriminated blatantly in granting benefits and imposing penalties; and or if they afflicted the population in other ways. But these and other outrages become magically sanctified, necessary, or desirable when they are blessed with the authority of the state, though it is, of course, identifiable people in public office responding to particular group pressures who commit them. Any suggestion that such authority be rejected, ignored, or resisted, moreover, evokes the most severe calumny ((calumny herjaus, panettelu)) and punishment because, one suspects, of either subliminal or conscious recognition that rationalization of discrimination, stupidity, brutality, or prejudice in the name of the state cannot withstand intelligent examination.

Kohdatessaan rakenteen, jonka toimintaa tai olemassaoloa ihminen ei kykene järjellä selittämään – so. niin, että hän kulkee päättelyketjua taaksepäin ja löytää kullakin tasolla todistettavissa olevat premissit ((Ymmärrän oikaisevani tässä mutkia, mutta esim. Kantin filosofiasta (ja Puhtaan järjen kritiikistä) en ymmärrä vielä tarpeeksi jotta voisin integroida sitä tähän.)) -, hän sopeutuu tilanteeseen rationalisoimalla sen argumentum ad personamilla. Kuten arvon kaima Schopenhauer tästä mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoittaa:

Huomataan, että vastustaja on ylivoimainen. Hänen kanssaan kahakoidessa joutuu olemaan väärässä. Tällöin ryhdytään tungettelevaksi, loukkaavaksi, karkeaksi. Henkilöön käydään kärhämässä, jossa peli on pelattu: erkaannutaan kiistelyn kohteesta ja karataan päälle.

Tätä voisi kutsua argumentiksi ad personam erotuksena argumentum ad hominemista. Ihmiseen käyvä väittelijä poikkeaa puhtaan objektiivisesta kohteesta päästäkseen iskeytymään siihen, mitä vastustaja on siitä sanonut tai hyväksynyt. Henkilöön käyvä väittelijä sen sijaan sysää kohteen tykkänään syrjään ja suuntaa hyökkäyksensä vastustajan persoonaa vastaan. Rupeaa toisin sanoen ilkeäksi, sättiväksi, tölviväksi, kolhoksi.

Tässä tullaan hyvin syvällisten epistemologisten kysymysten äärelle. Ensinnäkin kerrottakoon, että ymmärrän rationalismin, empirismin, kantilaisuuden jne. erilaisina näkökulmina tietoon. Ihmisellä on aina jonkinlainen suhde tietoon, ja onkin tärkeää tiedostaa oma suhtautuminen siihen.

Valtion auktoriteetin kohdalla päättely menee näin:

1. Havainto: ihmiset tottelevat valtiota
2. A on ihminen
3. A:n tulee totella valtiota

Päättelyn pohjalla on empirismi, jonka mukaan totuuteen (tässä tapauksessa moraaliseen totuuteen) päästään tekemällä riittävästi havaintoja. Nähdäkseni tämä ajattelutapa on yhteiskunnassa tällä hetkellä kaikkein yleisin: maailmaa havainnoidaan, tehdään päätelmiä siitä, miten asiat ovat (kuin myös siitä miten niiden pitäisi olla) ja näin strukturoidaan ympäröivää todellisuutta ja omia moraalisia velvoitteita.

Kolmosvaiheessa ihminen kuitenkin sortuu Humen giljotiiniin: tosiasioista ((Täytyy korostaa, että nimenomaan “Havainto: ihmiset tottelevat valtiota” on ykköskohdassa tosiasia; kuitenkin todellisuutta ajatellaan havainnoitavan sellaisenaan, ja niinpä kenties vain pinnallisesta havaintomateriaalista tehdään tietyllä lähtöasenteella (jota ei tietenkään tiedosteta) pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tämä pätee tyypillisesti muihinkin arkipäivän havaintoihin – etenkin niihin, jotka alkavat sanoilla “maailma on” tai “ihminen on”.)) johdetaan moraalisia sääntöjä. Tämä on olennainen spektaakkelin mekanismi: ihmiset tekevät heitä ympäröivästä sosiaalisesta todellisuudesta päätelmiä omista moraalisista velvoitteistaan. ((Vrt. http://en.wikipedia.org/wiki/Socialization: “For the society, inducting all individual members into its moral norms, attitudes, values, motives, social roles, language and symbols is the ‘means by which social and cultural continuity are attained’.”))

Lainaus Edelmanilta

Edelman, Murray. The Politics of Misinformation. Cambridge University Press 2001. Omat lihavoinnit.

Political actions, talk, and media reporting focus largely on elections, legislation, and the publicized promises of officials, candidates, and interest groups. All of these institutions emphasize their support for needed change and the reality of change, but none of them makes much difference. By contrast, the activities that do make a substantial difference are largely unpublicized, or redefined as something different from what they are. The actions that matter, as already suggested, take place in administrative determinations and in the policies of private corporations, both of which have a strong incentive to maintain the status quo so far as established inequalities are concerned. Administrators win and keep their positions of authority by reflecting the interests of those who already hold power, and significant institutional change would pose a serious threat to the profits and even the existence of corporations. But the former actions are largely unknown except to interest groups directly concerned with them, and the latter are not seen as governmental in character even though it is government that authorizes the corporations and grants them the powers they wield.

The strong interest of powerful groups in maintaining the status quo so far as inequalities are concerned also evokes a set of beliefs and ideologies that justify the established order. These beliefs and ideologies hold that it yields benefits for a wide set of beneficiaries, and they cite its alleged rationality, its morality, and its promise of future benefits for the society as a whole. Elites need rationalizations for their privileges, especially in view of the threat posed by contrary doctrines, notably Marxism, that try to demonstrate that their privileges come at the expense of everyone else, especially the poor and the lower middle class. But the rationalizations also impress many people who are themselves lower middle class, poor, or otherwise disadvantaged because they seem to be authoritative and because the disadvantaged are exposed to few analyses that refute them. (…)

Supplementary forces for maintaining existing inequalities are also present, including: inculcation of respect for the successful, and suspicion, disdain, or contempt for the unsuccessful and the less successful and diversion of attention from unfair value allocations to a focus on leaders and other personal stories or to competitions that are media events and make little difference in value allocations or to sensational news constrictions, all of which are irrelevant.

The diversion of attention from politics to sports, literature, cooking, and other pleasant pastimes is arguably a sign of mental health, but it is also a major reason that the failures of politicians and regimes to address the needs and wants of much of the population go unnoticed, and a crucial reason as well that people typically do not express their needs and wants in ways that might encourage helpful policies. Several chapters explore other influences of everyday life on political directions. Although these various topics are usually treated as distinct from each other, they are parts of the same transaction. They reinforce each other and in considerable measure create each other, as the final chapter makes clear. This stance is due in part to defeatism respecting the likelihood or the possibility of social change, but it springs primarily from the greater appeal of these other activities and the evident possibility of creating them constantly in new and absorbing forms.

Typically, such other interests directly support the status quo besides acting as a diversion from political concerns. Some of them, such as the armed forces and to some extent sports, are traditionally supportive of conservative political positions. A great deal of reading material, especially in the most widely distributed newspapers, journals, and popular books also directly support the status quo or assume that it is the only viable state of affairs. In social engagements with others it is usually not regarded as good form to favor radical change in economic or political institutions. Even the social gatherings of people who agree on the desirability of radical change are likely to serve more strongly as an escape valve for discontents than as a mobilizer of sentiment for serious societal or economic change. The set of established institutions, political, governmental, and nonpolitical, in short, acts as a highly effective barrier to political action to reduce substantial inequalities.

­

Löpinästä

Samalla, kun Jyrki Katainen moittii Suomen ulkopoliittisen keskustelun tasoa säälittäväksi, hän itse sortuu samaan löpinään ((Termi on lainattu lukion äidinkielen esseiden punakynänkatkuisista marginaaleista.)), jota olemme saaneet kuulla koko syksyn.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen mielestä Venäjä ei ole Suomelle uhka vaan haaste. (…) Kataisen mielestä haasteen ympäristöturvallisuudelle aiheuttavat Itämeren lisääntyvät öljykuljetukset. (…) Katainen arvioi, että Venäjän talouskasvu on Suomelle myönteinen haaste.

Löpinä on itsestäänselvyyksiä ja latteuksia; Ihminen puhuu sanomatta ja ajattelematta oikeastaan yhtikäs mitään. Esim. “on tärkeää välttää öljyonnettomuudet Itämerellä”, jota voi banaalisuudessaan verrata vaikkapa lauseeseen “piin likiarvo on 3,14″. Löpinä rakentuu, ei ihmisen itse prosessoimille vaan valmiille ajatuksille.

Löpinä on merkityksistä vapaata kommunikaatiota. Bourdieuta mukaillen löpinän voi määritellä yleisesti näin:

Löpinä on kommunikaatiota, jonka ainoa sisältö on itse kommunikaation tosiasia.

Ihmiskunnan tulevaisuus uhanalaisempaa kuin koskaan, väittää vuorineuvos Gustav von Hertzen (YLE Radio 1)

Vieraan valinta 24.9.2007 klo 14:28 | Kesto 00:43:05
Mitä tähän sanovat vakiovieraat, filosofi Mikko Lahtinen ja tutkija Tiina Silvasti. Toimittajana Seppo Konttinen.

linkki

[audio:http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/833606.mp3]

Taas on ääni möreää…

Suomen eksistentiaalinen ahdistus

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle.

Täytyy panna merkille, että Suomestakin on tullut yhä enemmän zombikäsite. Esimerkiksi hallitusohjelma toistelee Suomea monesti: Suomi kuuluu jokaiselle asuinpaikasta, elämäntilanteesta, äidinkielestä tai etnisestä taustasta riippumatta; työmarkkinoiden vakaus vahvistaa yhteisymmärryksen Suomea; hallitus haluaa uudistaa Suomea niin, että muutos on turvallinen ja se toteutetaan kansallista eheyttä vaalien; ja niin edelleen. Vaikuttaa siltä, että samalla kun Suomi on muuttunut yhä ohuemmaksi kategoriaksi, sitä yritetään luoda todelliseksi kielessä.

Toinen ajatuksia herättävä teksti on Eero Heinäluoman kolumni MTV3:n nettivieraana, päivätty 21.9.2007. Heinäluoma summaa ajatuksensa Suomen ulkopolitiikasta näin:

Riittää kun edustaa Suomen näkemyksiä kunniakkaasti ja yhteistyökykyisesti, tapahtui se sitten missä päin maailmaa tahansa. Ylimääräiseen mielistelyyn ei pitäisi sortua tässäkään ajassa. Suomen asiaa pitää voida ajaa pystypäin ja samalla tavalla niin lähellä kuin kaukanakin.

Nyt pelissä onkin kaksi aivan uutta käsitettä: Suomen näkemykset ja Suomen asia. Jälkimmäinen näistä on selvästikin sukua reaalipolitiikan kansalliselle edulle, käsitteelle, jonka mielekkyys voidaan globaalin talouden ja ilmastonmuutoksen edessä perustellusti kyseenalaistaa. ((Reaalipolitiikan korvaavasta noopolitiikasta kertoo lisää http://fi.wikipedia.org/wiki/Noopolitik.))

Kenen näkemyksistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan Suomen näkemyksistä? Missä Suomen näkemykset on määritelty? Kenen asia tarkalleen ottaen on Suomen asia – suomalaistenko, tuon minään verrattavan kielellis-kulttuurisen konvention?

Suomi on selvästikin subjekti, joka potee eksistentiaalista ahdistusta, kun sillä on täysi vastuu luoda merkitys omalle olemassaololleen.

Suomalaisen poliittisen keskustelun kertakaikkisesta säälittävyydestä: Valoa tunnelin päässä

Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg oudoksuu Suomen tapaa paikantaa itsensä suhteessa suurvaltoihin.

Puolueensa valtuuston kokouksessa Tampereella puhunut Cronberg naureskelee tapaa, jolla Suomessa lasketaan vierailujen määrää milloin Moskovaan, milloin Washingtoniin.

Cronbergin mukaan Suomen on paikannettava itsensä uudelleen, mutta kiintopiste ei löydy ulkoministeri Ilkka Kanervan tai puolustusministeri Jyri Häkämiehen viitoittamalta tieltä.

linkki

“Suomen tavalla” Cronberg tarkoittanee epämääräistä median ja poliitikkojen tapaa luoda kaikesta politiikasta väkinäistä show’ta, josta eivät nauti sen tekijät eivätkä katsojat. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että voimme odottaa keskustelun tason nousevan tulevan viikon aikana. Oman ulkopolitiikan avaukseni teinkin utupolitiikka-postauksessani: ulkopolitiikan – tai tarkemmin sanottua puheen ulkopolitiikasta – ensisijainen (vaikkakin tiedostamaton) tarkoitus on hämärtää, sotkea, johtaa harhaan. Johtajien ikiaikainen strategia: Huomio kiinnitetään muualle, jotta peiliin ei tarvitsisi katsoa ja oman maan kiperiin ongelmiin puuttua.

Sekä ulko että sisä ovat kansallisvaltion ja kansallisen edun lailla zombikategorioita, “kuolleita ja silti elossa”. Ne ovat onttoja ja hyödyttömiä, mutta säilyvät hengissä perinteisten kehysten hengityskoneessa. Kuitenkin, olisivatko juuri nuo historian ristiä kantavat kehykset syynä siihen, että uudenlaista ajattelua ei synny?