Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle.

Täytyy panna merkille, että Suomestakin on tullut yhä enemmän zombikäsite. Esimerkiksi hallitusohjelma toistelee Suomea monesti: Suomi kuuluu jokaiselle asuinpaikasta, elämäntilanteesta, äidinkielestä tai etnisestä taustasta riippumatta; työmarkkinoiden vakaus vahvistaa yhteisymmärryksen Suomea; hallitus haluaa uudistaa Suomea niin, että muutos on turvallinen ja se toteutetaan kansallista eheyttä vaalien; ja niin edelleen. Vaikuttaa siltä, että samalla kun Suomi on muuttunut yhä ohuemmaksi kategoriaksi, sitä yritetään luoda todelliseksi kielessä.

Toinen ajatuksia herättävä teksti on Eero Heinäluoman kolumni MTV3:n nettivieraana, päivätty 21.9.2007. Heinäluoma summaa ajatuksensa Suomen ulkopolitiikasta näin:

Riittää kun edustaa Suomen näkemyksiä kunniakkaasti ja yhteistyökykyisesti, tapahtui se sitten missä päin maailmaa tahansa. Ylimääräiseen mielistelyyn ei pitäisi sortua tässäkään ajassa. Suomen asiaa pitää voida ajaa pystypäin ja samalla tavalla niin lähellä kuin kaukanakin.

Nyt pelissä onkin kaksi aivan uutta käsitettä: Suomen näkemykset ja Suomen asia. Jälkimmäinen näistä on selvästikin sukua reaalipolitiikan kansalliselle edulle, käsitteelle, jonka mielekkyys voidaan globaalin talouden ja ilmastonmuutoksen edessä perustellusti kyseenalaistaa. ((Reaalipolitiikan korvaavasta noopolitiikasta kertoo lisää http://fi.wikipedia.org/wiki/Noopolitik.))

Kenen näkemyksistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan Suomen näkemyksistä? Missä Suomen näkemykset on määritelty? Kenen asia tarkalleen ottaen on Suomen asia – suomalaistenko, tuon minään verrattavan kielellis-kulttuurisen konvention?

Suomi on selvästikin subjekti, joka potee eksistentiaalista ahdistusta, kun sillä on täysi vastuu luoda merkitys omalle olemassaololleen.