Väärästä tietoisuudesta

Voidaanko siis sanoa: kaikki sosiaalinen oleminen, joka ei rakennu “oikealle tietoisuudelle”, on ideologista? Jokainen, joka on “väärän tietoisuuden” vallassa, toimii ideologian sokaisemana, vaikka kyseessä ei olisikaan mikään tietty, kanonisoitu ideologia.

false consciousness

An inability to see things, especially social relations and relations of exploitation, as they really are. The term occurs in late work of Engels, although the phenomenon is implied in Feuerbach’s account of the religious impulse. The state of false consciousness may be the inevitable result of a way of living, and characterizes the generic and chronic kind of servitude that cannot even perceive its own situation. It may therefore coexist with a kind of illusory contentment. The cure is ‘consciousness-raising’. In the later writings of Marx the concept to some extent supersedes that of alienation.

Oikea tietoisuus on siis:

The ability to see things, especially social relations and relations of exploitation, as they really are.

Olennaista on, että käytetään sanaa “see”. Ei siis tarvitse osata selittää, miten asiat ovat, todellisuus täytyy vain osata nähdä “sellaisena kuin se oikeasti on”.

Ideologia

Pikku pala reaalista:

Zizekin analyysissa “ideologia” ei tarkoita väärää tietoisuutta, todellisen illusorista representaatiota, vaan itse sosiaalista olemista siinä määrin kuin itse “väärä tietoisuus” kannattelee sitä. “Ideologinen” sosiaalinen todellisuus implikoi osallistujiensa ei-tietoa, kuten kapitalistisen vaihdon tapauksessa, jonka toiminnan välttämätön edellytys on sitä tukeva kauppatavarafetisismi: tavaroiden yhteiskunnallisen luonteen näyttäytyminen niiden esineellisenä ominaisuutena[1]. Ideologia toimii tehokkaasti vain jos yksilöt eivät tiedä mitä ovat tekemässä – jos he redusoivat tavaroiden vaihdon atomisoitujen yksilöiden satunnaiseen kohtaamiseen markkinoilla. Yksilöt voivat nauttia tästä vaihdosta – ja oireestaan – ainoastaan mikäli sen logiikka pysyy heille ulottumattomissa. Tässä ideologian marxilaisessa merkityksessä fetissi peittää sosiaalisten suhteiden verkoston.
(…)
Ideologia toimii tehokkaasti vain jos se onnistuu peittämään oman mahdottomuutensa jäljet. Esimerkiksi antisemitismi toimii vain jos sen “kantaja” tulkitsee kaikki todellisuuden yksityiskohdat antisemitistisen ideologian todisteiksi, eli kun ideologian ja todellisuuden välillä ei ole eroa: vaikka joku juutalainen ei täyttäisikään antisemitismin käsitystä juutalaisista, se osoittaa vain juutalaisten häilyvän viekkauden, juuri sen seikan, jonka vuoksi he ovat vaarallisia. Lacanilaisessa merkityksessä ideologinen fetissi ei peitä sosiaalista verkostoa vaan puutteen, jonka ympärille symbolinen verkosto on rakennettu. “Juutalaisen” hahmon todellinen tehtävä on peittää näkyvistä yhteiskuntaruumiin koherenttiuden puute – se, että ei ole olemassa yhtenäistä kansaa ja homogeenista kokonaisuutta vaan pikemminkin antagonismia ja konsistenssin mahdottomuutta. Ideologiakritiikin kannalta tulee keskeiseksi löytää ideologisesta rakennelmasta se elementti, joka representoi sen mahdottomuutta. Totalitaarinen ideologia “tietää” oman mahdottomuutensa ja sulkee sen sisäänsä juutalaisen hahmon avustuksella.

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō:

Yhteiskuntakritiikin on oltava kompromissitonta ja maailmanlaajuista. Taistelua käydään vallankumouksellisen organisaation ja luokkayhteiskunnan välillä, jossa aseena toimii taistelijoiden oma olemus. Vallankumouksellisen organisaation on tunnustettava kritiikki niin teoriassa kuin teorian ja käytännön välisessä suhteessa: sen on ymmärrettävä, että se ei voi osallistua ja uusintaa itseään hierarkkisen yhteiskunnan sisällä, vaan sen on taisteltava sitä vastaan – vieraantumiseen pakottavaa järjestelmää vastaan, joka pakottaa proletariaatin valitsemaan joko kurjuutensa hylkäämisen (oman tosiasiallisen olemuksensa hylkäämisen) tai ei mitään. Tätä vastaan ei voida enää taistella vieraantunein muodoin. Massojen tulee elää teoria ymmärryksenä inhimillisistä käytännöistä. Työläisten ja proletariaatin on ruvettava dialektikoiksi ja kirjoitettava ajattelunsa käytännöksi. Niiden, joilla ei ole omaisuutta, toisin kuin porvareilla, on tehtävä tämän eteen paljon töitä. Proletariaatilla ei ole valmiina tietoisuutta ja oppijärjestelmää, toisin kuin porvareilla: ne täytyy itse rakentaa. Vallankumouksellisen teorian on siis oltava kaiken vallankumouksellisen ideologian pahin vihollinen, ja tämä sen tulee myös tiedostaa.

Viisi helppoa tapaa manipuloida julkisuutta

1. Puhu asioista, joilla ei ole missään määrin merkitystä.

Esimerkki:

Perustuslakiuudistuksella suurimpien puolueiden tuki

Kolme suurinta puoluetta ovat yksimielisiä siitä, että perustuslain uudistustyö pitää saada nopeasti käyntiin. Puolueissa on valmiutta presidentin valtaoikeuksien karsimiseen. Tarkasteluun tulee myös presidentin toimikauden lyhentäminen nykyisestä kuudesta vuodesta.

Presidentti Tarja Halonen on pitänyt lautasestaan kiinni EU-kokouksissa. Halosen seuraajaa ei näissä potreteissa välttämättä nähdä. Syy ei ole EU:n tuoma vaan kotimainen: presidentin valtaoikeuksia halutaan vähintäänkin täsmentää.

linkki

2. Teetä gallupeja, joiden ainoa tarkoitus on vakuuttaa kansalaiset siitä, että kaikki on hyvin ja että he voivat jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Hyviä keinoja ovat myös puolueiden kannatusmittarit ja poliitikkojen kouluarvosanat.

Esimerkki:

Vanhasen suosio liki ennallaan
Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) suosio on pysynyt kouluarvosanoilla mitattuna vuodessa suunnilleen ennallaan. Turun Sanomien ja Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan Tehyn joukkoirtisanoutumisuhka ei ole nakertanut pääministerin suosiota.

linkki

Toisaalta täysin samasta gallupista saa toisenkinlaisen uutisen:

Vanhasen linja lipsuu
Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) näyttäisi menettäneen otettaan EU- ja ulkopolitiikan hoidossa. Tämä käy ilmi Turun Sanomien ja Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen teettämästä kyselystä.

linkki

3. Vaikene ja kehota muitakin vaikenemaan asioista, joilla on merkitystä. Verhoa pyrkimyksesi myönteisiksi.

Esimerkki 1:

Katainen vaatii työrauhaa hoitajakiistan sovittelulautakunnalle
Kokoomuksen puheenjohtaja valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) vaatii työrauhaa sovittelulautakunnalle, joka selvittelee hoitajien ammattiliiton Tehyn ja kuntatyönantajan palkkakiistaa.

“Kaikki sen [lautakunnan] ulkopuolella käytetyt puheenvuorot, jotka sotkeutuvat näihin kysymyksiin, ovat vain haitaksi”, hän sanoi lauantaina kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa Helsingissä.

linkki

Esimerkki 2:

Sirkka-Liisa Anttila rauhoittelee tukikeskustelua
Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk) yrittää hillitä kuumana käyvää maataloustukikeskustelua.

Yle Uutisten haastattelema Anttila vaati neuvottelurauhaa EU:n komission kanssa käytäviin neuvotteluihin. Hänen mukaansa ei ole Suomen etu, että käydään keskustelua, jolta puuttuu todellisuuspohja.

linkki

4. Viljele sanoja kuten ‘Suomi’ ja ‘kansallinen etu’. Personoi ‘Suomi’, esim. Suomen menestys, Suomi haluaa, Suomelle on tärkeää. Muista puhua kaiken aikaa ‘meistä’, vaikka tiedostaisitkin, ettei mitään meitä varsinaisesti ole. Parhaiten meidän ujuttaminen kieleen käy genetiiveissä: maamme, maataloutemme.

5. Puhu realismin ja todellisuuspohjan puuttumisesta aina silloin, kun keskustelu alkaa käydä kannaltasi epämukavaksi.

Osaava työvoima

Sana sunnuntaiksi on osaava työvoima.

Jotta voi olla osaavaa työvoimaa, täytyy olla työvoimaa, joka ei osaa. Mutta mikä yritys nyt osaamatonta työvoimaa kauaa katselee? Osaamaton työvoima ei ole työvoimaa ollenkaan.

Olisiko osaava työvoima -termin suosion salaisuus siinä, että pelkkä ‘työvoima’ ei ole tarpeeksi vaikuttava? Osaava työvoima ohjaa lukijan huomion kylmästä työvoima-sanasta osaamiseen, joka on jotain tosi hienoa.

Minkälaisen fiiliksen seuraavat tekstit antavat, kun osaava-sanat on poistettu?

Työvoima on yritysten elinehto
Keskisuomalaiset yritykset haluavat olla mukana kehittämässä työvoiman saatavuutta

linkki

Tai:

Hallitusohjelma painottaa työvoiman saatavuutta

Työvoiman saatavuus ja sen merkitys maamme menestykselle tuodaan esille hallitusohjelmassa. Tavoitteina esitetään, että nuoret tulee saada nykyistä aikaisemmin työelämään, myöhentää eläkkeelle siirtymistä ja lisätä työperäistä maahanmuuttoa.

Toimivalla, tuloksia tuottavalla koulutusjärjestelmällä on työvoiman saatavuudessa keskeinen tehtävä.

linkki

Hallitusohjelmasta:

Luomalla uutta, vahvaan osaamiseen pohjautuvaa ja tehokasta tuotantoa Suomi pystyy lisäämään työllisyyttä. Tuottavuuden kohoaminen voi perustua vain uusien ideoiden hyödyntämiseen ja uuden teknologian luomiseen sekä nopeaan käyttöön ottamiseen, työvoimaan ja työn viisaaseen organisointiin.

linkki

Osaavaa työvoimaa.

Osaavaa työvoimaa kasvattamassa.

Sinivalkoisten ylivoima

Laskettakoon tämä viime viikon Kimi-postauksen kakkososaksi.

Iltalehti.fi | Formulat | 24.10.2007 | Maailman nopein kansa

Lausahdus maailman nopeimmasta kansasta ei todellakaan ole tuulesta temmattu.

Vaikka jätetään arvioimatta muut moottoriurheilulajit, joissa suomalaiset ovat kautta aikojen takoneet kasapäin upeita voittoja ja mestaruuksia ja keskitytään vain autourheilun kuninkuusluokkaan, on sinivalkoisten ylivoima silti mykistävää.

Suomella on eniten sekä formulamestareita että mestaruuksia suhteutettuna maan väkilukuun.
(…)
Ei MTV3 turhaan markkinoinut formulakautta sloganilla: Maailman nopein kansa.

Heh hehe hhehee!

Kirjoja

Michael E. Porter: Kansakuntien kilpailuetu. Talentum 2006.

Kansakuntien kilpailuetu (The Competitive Advantage of Nations) pureutuu globaaliin liike-elämän kilpailuun. Teoksessa selvitetään esimerkiksi, minkä kansallisten tekijöiden avulla jotkin maat muodostavat hedelmällisen kasvuympäristön tietyille toimialoille, ja kuinka yritykset voivat – tai eivät voi – luoda kansainvälistä kilpailuetua kotipesästään käsin. Teos pohjautuu Porterin kansainvälisen kilpailukyvyn tutkimukseen, joka käsittää kymmenen maata ja yli sata toimialaa.

Teoksessaan Porter pohtii muun muassa seuraavia kysymyksiä:- Miksi jotkin yritykset näkevät uusia kilpailukeinoja ja toiset eivät?- Miksi jotkin yritykset toimivat aikaisemmin kuin toiset?- Mikä saa toiset yritykset ennakoimaan muutoksen suuntia toisia paremmin?- Miksi nämä yritykset yltävät poikkeuksellisiin suorituksiin?

Vastauksia etsitään Porterin uraauurtavien klusteri- ja timanttimallien kautta. Timanttimalli muodostuu neljästä perustekijästä, jotka muokkaavat yritysten kilpailuympäristöä joko edistävästi tai jarruttavasti: tuotannontekijäolot, kysyntäolot, lähi- ja tukialat sekä yrityksen strategia, rakenne ja kilpailutilanne. Koko klusterin kilpailukyky taas muodostuu timantin tekijöiden vuorovaikutuksesta.

Ja kun yhdistetään tähän kansakunnat kuvitteellisina yhteisöinä, mitä saadaan aikaan?

Ari Hyytinen ja Petri Rouvinen (toim.): Mistä talouskasvu syntyy. Etla 2005.

Aapo Riihimäki: Eros ja talous. Kohti historian loppuselvitystä. Atena 2006.

Kirjoitus HS:ssä

Edellisestä postauksesta innostuneena ajattelin koota hajanaisia ajatuksia ja kirjoittaa Helsingin Sanomiin. Tänään se julkaistiinkin:

Kiitos Mielipide-sivujen toimitukseen otsikkovalinnasta, joka luokittelee kirjoituksen hienosti nurinaksi. Keillä ihmeen “meillä” ei osata keskustella? En minä näe täällä mitään meitä.

Hesarin ylistämä sananvapaus olisi hieno asia, jos se ulottuisi niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin tekstin otsikkoon. Ilmeisesti otsikossa “Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta” oli jotain vikaa. (Toisaalta täytyy myöntää, että jätin tietoisesti miettimättä otsikkoa, koska tiesin lehden joka tapauksessa muuttavan sen mieleisekseen.)

Itse alkoi juuri pistää silmään keskustelu-sanan runsas viljely. Miten sen olisi voinut kiertää, diskurssillako? Miltäpä olisi kuulostanut Afganistan-diskurssi? Kun vielä otetaan huomioon diskurssi-sanan keskustelua laajempi merkitys, olisi yleissivistyksen kuormitus kenties ollut lukijoille liikaa eikä tekstiä olisi siksi julkaistu. Ainakin lopun “asemasotaa muistuttavan keskustelun” olisi voinut korjata “junnaamisella” tai “jahkaamisella”, koska nyt lukijalle ei synny tarpeellista konnotaatioiden vastakkainasettelua asemasodan ja dialogin välillä.

Kantaa itse asiaan saa ottaa. Kuitenkin tekstin nerokkuus on tässä:

• Jos joku reagoi aggressiivisesti teesini esim. ad hominemilla, voin vedota tekstiin ja sanoa: Mikä oli todistettava.
• Jos ihmiset ovat hiljaa, voin vedota tekstiin ja sanoa: Mikä oli todistettava.
• Jos aletaan puhua ihan muusta kuin minkä oli tarkoitus olla aiheena (=se, että tällä hetkellä mistään asiasta ei ole mahdollista keskustella järkevästi), voin sanoa: Mikä oli todistettava.

Jos joku haluaa kommentoida tekstiä astumatta näihin sudenkuoppiin ja sopimatta samalla “teoriaan”, hänen täytyy kyetä “keskustelemaan järkevästi”. Kun tämä ehto täyttyy, tekstin teesi (mistään asiasta jne.) raukeaa tyhjiin.

Musiikkia: Bruno Stimart – Blanche & Noire

 

Outous kulttuurissa

Tänään Radio 1:n Kultakuumeessa puhuttiin siitä, pitäisikö tekijänoikeusasiat siirtää KTM/superministeriöön. Jotain outoa siinä on, että tästäkin aiheesta keskustellaan kuten siitä keskustellaan.

Ohjelmassa EFFI:n mies (!) puhui siitä, kuinka tekijänoikeudet ovat osa innovaatiopolitiikkaa ja tukemassa Suomen kilpailukykyä, ja siksi ne pitäisi siirtää superministeriöön. Vastakkaista näkemystä oli edustamassa LYHTY:n mies, joka kannatti oikeuksien säilyttämistä OPM:ssä.

Homma toimii näin: Otetaan yksi asia irti kokonaisuudesta, tässä tapauksessa se, missä tekijänoikeusasiat hoidetaan. Kukin osapuoli esittää kantansa ja aiheesta keskustellaan hieman. Toinen puhuu Suomen kilpailukyvystä, toinen suomalaisen kulttuurin syntymisestä myös jatkossa. Siinä se keskustelu sitten olikin: Minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen ei edes pyritä, koska kummatkin osapuolet näkevät näkökantansa perustelluksi. Lopulta päädytään siihen, että jokin päätös runnotaan läpi ja vedotaan tietysti siihen, “kuinka politiikka on kompromissien tekoa”.

Mielestäni hyvin olennainen ongelma on siinä, että eksplikoidun diskurssin alue kattaa vain jäävuoren huipun yhteiskunnallisesti olennaisista kysymyksistä. Miksi kysymykset kuten “Missä tekijänoikeusasiat hoidetaan?” nousevat pintaan kysymysten kuten “Miten tekijänoikeusasiat hoidetaan?” sijaan? Miksi Suomen innovaatiopolitiikasta ei keskustella missään?

Uskon, että takana on kulttuurinen mekanismi, joka kaiken aikaa pyrkii ohjaamaan keskustelua kohti epäolennaisuuksia ja siten säilyttämään olemassaolevia rakenteita sekä viemään eteenpäin vallitsevaa ideologiaa. Tärkeää osaa tässä vinoonvääntämisessä näyttelevät poliitikot ja media, jotka yksinkertaisesti vaikenevat määrätyistä aiheista.

Sama kaava on toistunut Tehy-kiistassa. Esim. ministeri Risikko on puhunut kovasti siitä, kuinka potilasturvallisuus taataan, jos joukkoirtisanomiset toteutuvat. Sen sijaan, että nostettaisiin kissa pöydälle ja alettaisiin puhua uusliberaalin yhteiskuntapolitiikan ongelmista, puhutaan kaikesta muusta.

Sen sijaan, että puhuttaisiin Afganistanin konfliktin järkevyydestä ja ratkaisusta, puhutaankin siitä, ottaako Suomi lisää vastuuta.

Ihan kuin kaikenlainen aloitteellisuus olisi tästä maasta kadonnut ja sen korvannut passiivinen reaktiivisuus.

Uusliberalismi voi Suomessa hyvin (YLE Radio 1)

Vieraan valinta 19.10.2007 klo 13:56 | Kesto 00:43:59
väittää kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki. Ovatko vakiovieraat filosofi Mikko Lahtinen ja tutkija Tiina Silvasti samaa mieltä? Toimittajana Seppo Konttinen.

linkki

[audio:http://www.yleradio1.fi/mp3/audio/1192791437-27428.mp3]
tai:

Katso myös: Patomäki Heikki – Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. – WSOY 2007 – Kirjat – HS.fi