Dialektinen politiikka

Palaanpa taas tähän: Kommunikoiva kansanvalta – kiistojen ratkaisu neuvottelevan demokratian keinoin

Oikeastaan voisi lopettaa puhumisen deliberatiivisesta (eli neuvottelevasta) demokratiasta ja alkaa puhua dialektisesta politiikasta; politiikasta siksi, että tällä tavoin otetaan selvä välimatka parlamentaariseen demokratiaan ja sen kahlitseviin ajatuskehikoihin ((Vrt. demokratia HS.fi:ssä)), kuten demokratia-käsitteessä olennaiseen “yleiseen mielipiteeseen” ja lainsäädäntötyön keskeiseen asemaan.

Dialektinen politiikka:
1) antaa poliittiselle toiminnalle vahvan ja monipuolisen filosofisen kontekstin: politiikan perusvireenä on dialektiikka, joka perustuu tieteelliseen tietoon
2) sisältää sekä tasa-arvoisen kommunikaation että virheettömän argumentoinnin ajatukset; “erilaisia näkemyksiä tarkastellaan kaikista mahdollisista näkökulmista”
3) sisältää sivistyksellisen tason, so. ymmärryksen siitä, että kaikki osallistujat eivät ole tiedollisesti samalla tasolla
=> ei edustuksellisen demokratian “kaikkitietäviä johtajia”

Kuten aina, täydennän/korjaan kirjoitusta lähiaikoina, jos ajatuksia herää.

Eräästä yhteiskunnan perustavasta kyvyttömyydestä

Tätä aikaa luonnehtii kyvyttömyys ratkaista mitään kiistaa. Koska kaikki moraaliset kannat ovat yhtä tosia omista premisseistään käsin, ikuisen konfliktin ongelmaan on kehitetty quick fix: se, joka huutaa koviten tai suurimmalla joukolla, on oikeassa. Tai vaihtoehtoisesti: se, jolla on eniten rahaa. Tai, jolla on isoimmat pyssyt.

Oikeastaan ongelma on yhtä vanha kuin yhteiskunta. Marraskuun lopussa vuonna 2007 jaa. näyttää kuitenkin olevan vain kaksi vaihtoehtoa: täytyy joko valistua – so. kehittää mielekkäämpi tapa ratkaista yhteiskunnan ongelmia – tai tuhoutua. Tämä siis sanottuna tyynen toteavasti, ilman ylenmääräistä melodramaattisuutta.

Parlamentaarinen demokratia ei tuonut ratkaisua ongelmaan, koska se muutti rakenteet ja käytännöt, mutta otti ihmisen entisenlaisena. Niinpä “oman edun ajaminen” (joka oli aiemmin vain harvojen ja valittujen yksinoikeus) sai parlamentarismissa ainoastaan kasvojenkohotuksen, kun kaikki täysi-ikäiset kansalaiset saivat yhtäläisen oikeuden ajaa omia etujaan poliittisessa järjestelmässä.

“Omassa edussa” on se ongelma, että se perustuu yksinomaan fiilikselle, ei millekään rationaaliselle pohdinnalle ja kyseenalaistamiselle. “Oma etu” on yhtä kuin: “mikä minusta olisi kivaa” ilman sen enempiä miettimisiä. Niinpä ajatus “omasta edusta” on ennen kaikkea mielipidepohjaisen tahdonmuodostuksen piirre; niin sanoaksemme eräs sen hellimistä harhoista.

Edit: Katselin äsken hieman eduskunnan kyselytuntia. Ensinnäkin siitä kävi ilmi, että koko juttu on teatteria, jossa luokkakonfliktia ollaan näyttelevinään. Toisekseen kyselytunti on eduskunnan (ja kansalaisten) vakuuttamista siitä, että kaikki on hoidossa; ministereillä kun on aina esittää työryhmä, joka on laitettu pohtimaan asiaa – ja “tuloksia saamme odottaa keväällä”. Mitään varsinaista ajattelua ei missään vaiheessa tapahdu eikä työryhmien tuloksista sen koommin julkisuudessa kuulla.

Parlamentarismi on ikuisen tulemisen politiikkaa. Se on aina: hallitus on ottanut hoitaakseen, hallitus puuttuu määrätietoisesti, hallitus pitää tärkeänä, että.

Politiikan metodi

Kuva Jyrki Reunasen teoksen Tieto, tahto ja valta kannesta. Suunnittelu Reunasen idean pohjalta: Jan Konsin. Kuvankäsittely allekirjoittaneen.

Vaikka Uusi politiikka nojaakin vahvasti asiantuntijoihin ja tieteelliseen tietoon (erotuksena mielipidepohjaisesta Vanhasta politiikasta), se on silti avointa. Sykliin tulee vaikutteita ulkoapäin kokemus-kohdassa (=rationaalisen diskurssin subjektiivinen kokemus), ja kaikissa muissa kohdissa tiedottaminen on selkeää ja kaikkien saatavilla. Tiedonvälitys tapahtuu median (mukaan luettuna internet) kautta, jossa kaikki yhteiskunnan toimijat voivat vapaasti kertoa näkemyksistään (ideoistaan) ja kokemuksistaan.

Tuotteistamisen mestarit

lähde: AFP/Getty Images

Mitä on valistus?

Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään (([Verstand on tässä ymmärretty 'järjeksi', vaikka se merkitsee myös 'ymmärrystä'. Asiallisesti 'ymmärrys' olisi käännöksenä parempi, mutta kirjoituksen tyylin vuoksi on suomennoksessa pitäydytty termissä 'järki'.])) ilman toisten johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisten johdatusta. Sapere aude (([Sananmukaisesti: "Uskalla olla viisas!"]))! Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!

Median toimintatavoista

Median toimintatavat ovat viime päivinä nousseet huomion keskipisteeseen Jokelan tapahtumien myötä. On suotavaa, että suomalaisessa mediassa herää nyt suuremman linjan arvokeskustelu, sillä median toimintalogiikka on viime vuosina muutenkin ihmetyttänyt.

Olennaisin kritiikkini kohde on kasvanut kaupallisuus, joka on tehnyt julkisuuden merkityksettömäksi. En todellakaan näe, että maajussi-Teija ja BB-Niko ovat sen hypetyksen arvoisia, joka heitä ympäröi niin iltapäivälehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Tämä ei ole elitismiä tai ylimielisyyttä suomalaisten enemmistöä kohtaan, vaan tavallisen kansalaisen huolta yhteiskunnan tilasta: kun tyhjänpäiväiset julkkikset (mukaan luettuna poliitikot sikäli kun he esittelevät kotejaan ja kertovat nauttimistaan virvoitusjuomista) tyhjänpäiväisine mielipiteineen valtaavat julkisen tilan, aidosti tärkeät ja ihmisten elämään vaikuttavat asiat jäävät taka-alalle ja menevät päin mäntyä.

Ylipäänsä yhteiskunnassa elää vahvana usko tavallisen kadunmiehen makuun ja arviointikykyyn. Tämä näkyy niin lehtien teettämissä gallupeissa kuin poliitikkojen puheissakin. On kuitenkin huomioitava, että “yleinen mielipide” on pelkkä sosiaalinen konstruktio, ei mikään mitattava suure todellisuudessa. Niinpä se ei kelpaa perusteluksi millekään.

Median yleisesti hellimä puolustus “tätä ihmiset haluavat” ei kelpaa huonon journalismin perusteluksi, koska toimittajien tehtävä ei ole kertoa siitä, mistä ihmiset haluavat lukea, vaan siitä, mikä heidän on tärkeää tietää kyetäkseen hyviin päätöksiin.

Jos ammattitaitoiset toimittajat eivät huolehdi kansalaisten tiedonsaannista ja uutisten linkittämisestä suurempaan historialliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, siitä ei huolehdi kukaan. Lopputuloksena on uljas uusi maailma, jossa media toimii soma-huumeen tavoin unohduttaen “kaikki pahat asiat” banaalilla sirpaletiedolla ja kimaltelevilla spektaakkeleilla.

Tietoyhteiskunnasta

Lähteenä samainen Jyrki Reunasen teos.

Demokratian nousu valtajärjestelmäksi liittyi siirtymään maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan. Nyt kun olemme siirtymässä uuteen vaiheeseen, teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan, vanha kansanvallan ohjelma ei enää riitä. Vanhat teollisuusyhteiskunnan ihanteet nostettiin aikoinaan aatelistoa ja kuninkaan valtaa vastaan. Tietoyhteiskunnan ohjelmaksi ei riitä toteuttaa vain uudella tietotekniikalla industrialismin demokratia-ohjelmaa.

Nykyinen poliittinen järjestelmämme kuuluu vanhenevaan teollisuusyhteiskuntaan ja sen etutaisteluihin. Siirryttäessä uudenlaiseen tietoyhteiskuntaan vanha poliittinen järjestelmä on kriisissä. Linjavaihtoehdot teollisessa yhteiskunnassa pelkistyivät siihen, palveliko jokin asia ensisijaisesti porvariston vai työväestön etuja. Jos asetelmaa työläiset vastaan porvarit pidetään vanhanaikaisena, uutta demokratian pelastusta on etsitty ottamalla demokratian uudeksi dimensioksi miehet vastaan naiset.

Vastauksena jälkiteollisen yhteiskunnan ongelmiin esitetään, että pitäisi vain toteuttaa loppuun asti teollisuusyhteiskunnan ihanteet. Vaikka meillä on markkinatalous, pitäisi yhä vain toteuttaa täydelliset markkinat. Vaikka meillä on parlamentaarinen demokratia, pitäisi yhä vain toteuttaa täydellistä parlamentarismia. Tämä ajatusmalli on sukua monarkian ajan vaatimuksille, että kuninkaan valtaa pitää alati lisätä, jotta päädyttäisiin absoluuttiseen monarkiaan. Tietotekniikka olisi tässä katsannossa tekninen väline, jonka avulla onnistuttaisiin vihdoinkin täydellistämään teollisen yhteiskunnan vanhat periaatteet: demokratia, markkinat ja kilpailu. Kuitenkin tuleva tietoyhteiskunta on jotain muuta kuin vanhojen teollisten ihanteiden täyttymys.

Kuoleva tähti paisuu ennen romahdustaan punaiseksi jättiläiseksi, jonka sisäinen polttoaine on palanut loppuun. Vanhat teollisuusyhteiskunnan ihanteet eivät riitä meille eväiksi ensi vuosituhannelle, vaikka kaluaisimme nämä luutuneet ihanteet aivan loppuun asti. Voi käydä niin, että kun meillä viimein on loppuun asti toteutettu parlamentarismi ja loppuun asti toteutetut markkinat, silloin ne lopulta romahtavat. Parlamentaarisen demokratian ja markkinatalouden valtakausi päättyy. Tällöin tapahtuisi jonkinlainen hyppäyksenomainen siirtymä teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan.

Demokratia oli 1900-luvun teollisuusyhteiskunnan valtajärjestelmä. Tietoyhteiskunnassa jäävät teollisuusyhteiskunnan luokat marginaalisiksi aivan kuten teollisuusyhteiskunnassa häipyi taustalle torpparien ja maanomistajaluokan vastakohtaisuus. Asetelma siirryttäessä tietoyhteiskuntaan on toinen kuin sata vuotta sitten, kun keisarikuntien sisällä kehkeytyivät teollisuusyhteiskunnan rakenteet. Kuten monarkia on nykyään muuttunut marginaaliseksi, teollisuusyhteiskunnan luokkapohjainen demokratia muuttuu tietoyhteiskunnassa marginaaliseksi. Tahdonmuodostuksen mekanismi tulee olemaan toinen kuin teollisuusyhteiskunnassa.

Commedia dell’arte

Vanhanen on selvästikin Il Capitano: mahtipontinen kukko, joka yrittää jatkuvasti tehdä vaikutuksen naisiin; erityisesti liioittelee seikkailujaan. Pelkää pikkuasioitakin.

Katainen on Harlekiini: uskollinen joskin naiivi. Tyhmä, mutta silti hämmästyttävän neuvokas. Vaikka hän jatkuvasti joutuu tukaliin tilanteisiin, hän kykenee aina pelastautumaan keinoin, jotka ovat yhtä huvittavia kuin erikoislaatuisia.

Heinäluoma on Pantalone: kumaraselkäinen, sairas pihi vanhus, joka yrittää saattaa tyttärensä rikkaisiin naimisiin. (Äh.)

Maarit Feldt-Ranta on Isabella: Pantalonen tytär. Isä yrittää kontrolloida, mutta Isabella on päättäväinen (onhan melkein päättömästi rakastunut). (Äh-äh.)

Ike on Pulcinella: palkattu mieshenkilö, joka on myös yleinen ilveilijä tai temppuilija.

Janten laki ja postmoderni ihminen

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.

Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä. 1933.

Teollisuusajan moderni massaihminen korvautuu postmodernilla mainosihmisellä, joka saa taide-elämyksensä kaupallisia tiedotteita katselemalla. Postmoderni ihminen on ihanteellinen kuluttaja, joka etsii hetken mielikuvanautintoa tavaroihin liittyvistä mielikuvista. Hän syyttää heti tyranniasta sellaista, joka väittää, että Mozart on rockia parempaa. Sen sijaan mainosmaailmalle hän alistuu iloisesti. Hän on kiivas skeptikko kaikkia syvempiä totuuksia kohtaan, mutta Kalifornian globaaliin viihdekulttuuriin tämä ihmistyyppi uskoo lapsellisen ihastuneesti.

Teollisen ajan ihminen saattoi kapinoida teollisuutta vastaan. Ensin syytettiin, miten teollisuus riistää työläisiä. Sitten syytettiin, miten teollisuus saastuttaa luontoa. Postmoderni tietoyhteiskunnan asukki taas kapinoi tietoa vastaan ja torjuu kaikenlaisen tieteellisen suunnittelun. (…)

Postmodernismi vastustaa tietoeliittiä. Intellektuellit ja asiantuntijat eivät voi tietää totuutta, koska mitään objektiivista totuutta ei ole. Meillä on vain median luoma suhteellinen maailma, jossa se mikä on kulloinkin suosittua on todellista. Intellektuelleilla ja asiantuntijoilla ei ole oikeutta sanoa, mikä on todellista. Postmoderni ihminen kiivailee, millä oikeudella itsetärkeä intellektuelli voi väittää tuntevansa totuuden. Postmodernismi luottaa tavallisten ihmisten makuun. Intellektuellilla ja asiantuntijoilla ei ole mitään erityistä oikeutta tunnistaa totuutta sen paremmin kuin kenellä tahansa kadunmiehellä. (Webster 1995, 174 ((Webster, Frank: Theories of the Information Society. Routledge, London 1995.)))

Jyrki Reunanen: Tieto, tahto ja valta – tahdonmuodostuksen menetelmä. Yliopistopaino, Helsinki 2000. (s. 104)

Tahdonmuodostuksesta

Tämä teos sopii erinomaisesti demokratiahahmotelman metodologiseksi suunnannäyttäjäksi:

Jyrki Reunanen: Tieto, tahto ja valta – tahdonmuodostuksen menetelmä. Yliopistopaino, Helsinki 2000.

Millainen on päätöksenteon ihanne? Kuinka asiantuntemus voisi vaikuttaa päätöksentekoon? Miten siihen liittyy hyvä tahto?

Tämän kirjan johtoajatus on tahdonmuodostuksen prosessi: tahdon synty, kehittyminen ja toteutuminen. Päätöksentekoa edeltävään valmisteluun ja harkintaan keskittyvä kirja sisältää myös uuden mallin hallinnon kehittämiseksi. Sen mukaan tietoyhteiskunnan tahdonmuodostus voisi pohjata klassiseen filosofiaan. Niinpä päätösten valmistelussa tai teknisessä tuotekehittelyssä voidaan hyödyntää tahdonmuodostuksen selkeää jäsentelyä. Kirjoittaja tuntee syvällisesti kreikkalaisen ja saksalaisen filosofian Platonista Aristoteleeseen, Hegelistä Kantiin.

Menetelmäoppaana kirja palvelee kaikkia yritys- ja julkishallinnossa työskenteleviä, joiden tehtäviin kuuluu monivaiheisten päätösten teko. Kirjan teoreettiset lähtökohdat on taustoitettu seikkaperäisesti ja johdonmukaisesti, joten lukijalta ei edellytetä filosofian tai valtio-opin erityistietoja.

VTT Jyrki Reunanen väitteli vuonna 1996 aiheesta Asiantuntijavalta – asiantuntijavalmistelu ministeriöissä ja asiantuntijavallan idean kehittely vanhaeurooppalaisen filosofian perustalta.

Katso myös kirjan tiivistelmä verkossa: http://tampub.uta.fi/kirjasto/reunanen.htm