Anarkistin pelko tietoisuuden pelkona

Anarkistia vihataan, koska anarkisti on puhdas tietoisuuden ilmentymä. Mikä hän on miehiään, kun hän ei tunnusta yhteisiä jumalia ja yhteistä oppia? Miten pitäisi saada ote tuosta hahmosta, joka vastustaa kaikkia luokitteluja ja pakenee jokaista määrittelyä – hahmosta, josta ei voi puhua?

Kun anarkisti ilmaantuu paikalle, hänet huomataan välittömästi ja joku huudahtaa: “Katso: ihminen!” – ja niin kansanjoukot kerääntyvät katsomaan tätä kummajaista.

Nähdessään sitten anarkistin joukko katsoo itseään peilistä ja näkee ylvään Prosperon sijasta rujon Calibanin. Se säikähtää näkemäänsä ja alkaa huutaa kuin riivattu:

Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!

“Ottakaa te hänet ja ristiinnaulitkaa. Minä en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään.”

Joukko vastaa karjuen:

Meillä on lakimme, ja lain mukaan hän on ansainnut kuoleman, koska hän väittää olevansa Jumalan Poika.

Mutta vaatiessaan anarkistia ristiinnaulittavaksi joukko vaatii ristiinnaulittavaksi sitä osaa itsessään, joka tuntee selittämätöntä vihaa vääryyttä ja väkivaltaa kohtaan. Joukko kieltäytyy näkemästä, että kaikki näkyvä ei ole hyvää eikä kaikki hyvä ole näkyvää, ja on valmis jopa ristiinnaulitsemaan asian todellisesta laidasta muistuttavan anarkistin säilyttääkseen harhansa – ja välttyäkseen tietoisuuden, eli anarkistin, eli itsensä, eli Jumalan, kohtaamiselta.

Anarkismi, anarkisti, anarkia ja kieli

Anarkismi on poliittinen ismi, joka tavoittelee milloin mitäkin suuntauksesta riippuen. Ismi on kyseenalainen, koska se jähmettää anarkistisen asenteen poliittiseksi agendaksi mielipidemarkkinoilla kansansuosiosta kamppailemaan ja siten tekee sen tyhjäksi.

Anarkistin suhde anarkismiin on kutakuinkin sama kuin situationistin suhde situationismiin: hän sanoutuu siitä tiukasti irti, koska ismiytymisessä on rekuperaation makua. Tai en minä muista tiedä; minä ainakin sanoudun.

Anarkia on yleisessä hokema-kielenkäytössä yhdistetty onnistuneesti yleiseen rähinöintiin ja mekkalointiin. Taas: en minä tiedä, mitä anarkia muille merkitsee (todennäköisesti yleistä rähinöintiä), mutta itselleni se on filosofista ja kriittistä ajattelua.

Toisaalta on anarkistista käyttää näitä käsitteitä miten itseä huvittaa. On kuitenkin oma taitonsa kohdata ihmiset an Sich ja olla luokittelematta heitä tähän tai tuohon ryhmään, joka “ajaa” tätä tai tuota ja “ajattelee” tästä asiasta näin tai noin.

***

Tämän kirjoituksen opetus on: tietosanakirjat eivät voi opettaa meille, mitä sanat merkitsevät, koska sanat merkitsevät aina eri ihmisille eri asioita. Sanoille on kyllä yleisiä määritelmiä, mutta nämä määritelmät ovat pelkkää pintaa siinä ilmiössä, jota kieleksi kutsutaan ((Vaikkakin määritelmät ovat välttämättömiä, jotta toimijat tietäisivät puhuvansa suurin piirtein samasta asiasta.)). Sanat eivät niiden määrittelyllä tyhjene, vaan päivänvalolta pimentoon jää laaja harmaa alue, jossa mellastaa valtoimenaan koko inhimillisen olemassaolon skaala: noihin sanoihin liitetyt pelot, toiveet, intohimot ja flashbackit.

On siis perustavanlaatuinen virhe olla näkemättä määritelmän ja merkityksen eroa ((Sanojen yleiset määritelmät ovat keskustelun suurpiirteisiä suunnannäyttäjiä, kun taas sanojen merkitykset poikkeavat keskustelun alussa toisistaan rajusti, mutta juuri “hakevat sisältöään” keskustelussa ja ideaalitilanteessa löytävät toisensa.)), koska silloin emme kykene myöskään näkemään sitä vallankäyttöä, joka tapahtuu sanojen takana: eleiden, äänenpainojen ja hiljaisuuden – toisin sanoen erilaisten symbolien – kautta.

Tällöin olemme sokeita myös sille äärimmäisen julmalle väkivallalle, joka perustuu sanojen määritelmien julistamiselle yhtäpitäväksi niiden merkityksen kanssa. Äärimmäisen julmaa tämä väkivalta on siksi, että se alistaa ihmisen ei-rationaaliselle (peloille, toiveille, intohimoille ja flashbackeille) piilottamalla ei-rationaalisen. Niinpä ihminen kuvittelee toimivansa rationaalisesti harkiten, vaikka tosiasiassa häntä ohjaisivatkin joukkopsykologian jalostamat kulttuuriset vietit.

Vastaus kysymykseen: Mitä on vallankumoaminen?

Vallankumoaminen on teesin ja antiteesin hedelmällisen kohtaamisen prosessi kielessä. Vallankumoaminen eroaa vallankumouksesta siten, että siinä missä vallankumous pyrkii typeryyksissään kumoamaan kaiken vallan ja päätyy entistä julmempaan järjestykseen, vallankumoaminen luo dynaamisen järjestyksen tunnustamalla kielen keskeisen aseman ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä ja valjastamalla sen politiikan käyttövoimaksi.

Vallankumousta voisi hahmottaa kuvallisesti näin:

Vallankumoamista taas voisi kuvata näin:

Kommenttina fundamentalismiin

Nythän perusongelmana on juuri se, että fundamentalistikysymykseen on sotkettu niin paljon poliittista spektaakkelia, että siitä ei ota enää Erkkikään selvää. Länsi haluaa olla ei-islamilainen maailma, ja islamilainen maailma haluaa olla ei-länsi. Presidenttien ja muiden johtajien molemminpuolinen kansansuosion tavoittelu sekä median taloudelliset intressit tehdä säväyttäviä uutisia ja tv-sarjoja synnyttävät hypertodellisuuden, jonka läpi on jokseenkin mahdotonta nähdä, mikä konfliktissa on totta ja mikä poliittisesti ja taloudellisesti hyödyllistä fantasiaa.

Kansankokonaisuus: Halonen ja Bush edustavat samaa uskoa mutta eri kirkkokuntaa

Edelmanin kritiikkiä

ABSTRACT: Murray Edelman’s work raised significant theoretical and methodological questions regarding the symbolic nature of politics, and specifically the role played by non-rational beliefs (those that lack real-world grounding) in the shaping of political preferences. According to Edelman, beneath an apparently functional and accountable democratic state lies a symbolic system that renders an ignorant public quiescent.The state, the media, civil society, interpersonal relations, even popular art are part of a mass spectacle kept afloat by empty symbolic beliefs. However suggestive it is, the weaknesses of Edelman’s theoretical and methodological approach, and the relative strengths of more recent research on the politics of cultural symbols, render Edelman’s work unable to serve as either model or springboard for the contemporary study of political symbols.

Mark Fenster: Murray Edelman, Polemicist of Public Ignorance

Edelman on suggeroivaa luettavaa pitkälti juuri siksi, että hän kirjoittaa tavalla, jota akateemikot karsastanevat mutta joka puree tavalliseen tallaajaan. Ei sillä, hänen mielestään akateemiset politiikan tutkijatkin ovat mukana spektaakkelia rakentamassa, sidottuina omiin rakennelmiinsa ja siten kykenemättömiä näkemään sitä “totuutta”, jonka hän kirjoissaan paljastaa ((On kuitenkin selvää, että Edelmanilla oli omat motiivinsa sovinnaisen akateemisen esitystavan hylkäämiseksi; muuten politiikan tutkimuksen professorin asennetta on vaikea ymmärtää. Kenties hän näki akateemisen maailman sovinnaiset ajatuskehikot hyväksyvänä ja siten epävapaana “spektaakkelin legitimoijana”? Fenster tosin kirjoittaa, että Edelman ei päässyt “symboleista” ja “spektaakkelista” eteenpäin – esimerkiksi Bourdieun empiiriseen sosiologiaan, Mannheimin tiedon sosiologiaan tai Habermasin analyysiin julkisesta tilasta – juuri näiden käsitteiden abstraktisuudesta johtuen.)) – äärimmäisen epäakateemisesti: yleisin virkkein ja sen kummemmin muiden teoreetikoiden työhön viittaamatta (joitakin harvoja Foucault-alaviitteitä lukuunottamatta). Niinpä Fenster kirjoittaa lopuksi:

[T]here is no reason for scholars studying the cultural symbols of politics to consider Edelman’s work; indeed, they tend to ignore it and, ultimately, to overturn many of the assumptions of his approach.

Edelmanin voima on siinä, että hän tarjoaa sellaisen ymmärrettävän yleiskuvauksen politiikan, median, kielen ja arkielämän suhteesta, joka ottaa huomioon myös sosiaalisen konstruktionismin ja piilossa tapahtuvan maailman tulkitsemisen. Poliittinen spektaakkeli on kriittinen kaiken teoria ja keskustelun alkupiste; sen ohittaminen epäakateemisena on harha-askel, koska teoriaa ei ole tarkoitettukaan akateemisesti, omalla eristäytyneellä yhteiskunnan alueellaan pureskeltavaksi.

On varmasti totta, että tutkijoilla ei ole syytä perehtyä Edelmaniin, mutta tavalliselle kansalaiselle hän tarjoaa kartan maailman ymmärtämiseen. Kartta saattaa olla summittainen tai vääristynyt ((Olisi kaiketi kohtalon ivaa puhua epäobjektiivisuudesta, sillä tähän Edelman vastaisi viittaamalla spektaakkeliteoriaansa.)) mutta se on yhtä kaikki edellytys tarkemman kuvan piirtämiselle. Esimerkiksi Constructing the Political Spectacle -teoksesta on johdettavissa useita käyttökelpoisia ajatuskulkuja sosiaalisten ongelmien luonteesta, uutisten merkityksestä, johtajien roolista ja politiikan kielestä. Olennaista on kuitenkin, että näihin ajatuksiin ei jämähdetä, vaan niitä lähdetään kehittelemään eteenpäin.

Uutisista

[T]he news helps everyone to accept their experienced lives by creating another world of symbols and fetishes. The political spectacle encourages people to support good causes and leaders and to oppose enemies, to sacrifice for the common welfare and to acquiesce the inevitable. In doing so it encourages acceptance of the stable social structures and the inequalities that shape their experiences. [...] Though the spectacle takes place in a remote universe, it discourages resistance to immanent conditions and it rationalizes acceptance of the world as it is. (Edelman, 35.)

Uutiset ovat tärkeä ideologinen työkalu: ne rakentavat teatterin, jossa uutisoinnin kohteet ovat näyttelijöitä ja katsojat yleisöä. Maailman tapahtumat täytyy saada uutisoitua nopeasti, jotta ne voidaan “ottaa haltuun” vallitsevaan järjestelmään – ja jotta ei heräisi miksi-kysymyksiä.

Kysymysten kysyminen rikkoisi objektiivisen uutisoinnin ihanteen; olisi ideologista yrittää löytää tapahtumille syvällisiä selityksiä. Oikeasti syvälliset selitykset – jotka ottaisivat huomioon esimerkiksi historialliset kehityskulut – rikkoisivat ideologiset kulissit: johtajien roolin “politiikan suunnan asettajina”, pyrkimykset selittää maailmaa Hyvän ja Pahan kamppailuna jne. Ne siis kyseenalaistaisivat koko mediapohjaisen maailmankuvan, joka perustuu ritualistiseen toistoon.

Väärään tietoisuuteen turvaudutaan, koska se tekee maailmasta kovin selkeän. On helppo ymmärtää Hyvää ja Pahaa, vaikeampaa on nähdä kulttuurisia olosuhteita ja kielellistä vallankäyttöä; on helppo ajatella yksittäisiä johtajia, vaikeampaa on nähdä kuvitteellisia yhteisöjä ja niiden yhtenäisyyttä julistavia aktivisteja, jotka kamppailevat pitääkseen yhteisön lojaalina.

On helppo ajatella välittömästi näkyvää ja vaikeampaa nähdä sitä, mikä paljastaa itsensä vasta kun sitä osaa etsiä. Tähän ikiaikaiseen logiikkaan myös uutiset perustuvat.

Hölö pölö

hölö pölö
plaa plöö

mitä minäkin tässä oikein puhun
pimeyteen
jos vaikka joku vastaisi
shh

mitä roskaa!
löpinää!

ei siellä ketään ole
pimeää ainetta täynnä
koko avaruus

onko tämä sitä
länsimaisen ihmisen kyynisyyttä
oletko sinä Caliban
Inha orja,
Johonka hyve pieninkään ei pysty
Vaan paheet kaikki!

hän ottaa ihmiset valtaansa

yksi

    toisensa

        jälkeen

ja heidät pimeyteen kahlitsee

Päivän sana

Päivän sana on yleinen asevelvollisuus.

Joka kerta, kun tämä sanapari lausutaan, määritellään yleinen velvollisuus merkitsemään sitä, että 18-30 -vuotiaiden miesten tulee joko käydä armeija, mennä siviilipalvelukseen tai mennä vankilaan. Tämä mekanismi on sinällään nerokas ja perustuu vahvalle symboliselle vallalle; sanojen ja niiden tarkoittamien asioiden eron hämärtäminen (ja lopulta: hävittäminen) on olennainen osa jokaista diskurssia, jossa tuotetaan valta-asetelmia.

Kielellisesti tarkasteltuna ja kulttuurisesta kontekstistaan irrotettuna yleinen asevelvollisuus ei ole yleinen, koska se koskee vain miessukupuolta ((Kuten Arno Kotro kirjoittaa artikkelissaan Armeija – tasa-arvon sokea piste (teoksessa Kotro & Sepponen (toim.): Mies vailla tasa-arvoa. Tammi 2007.), samalla logiikalla voitaisiin puhua “yleisestä äänioikeudesta” ja rajata se koskemaan pelkästään miehiä.)), eikä asevelvollisuus, koska aseeton siviilipalvelus on mahdollinen. Tässä tuleekin mukaan kielellinen vallankäyttö:

Suomessa asevelvollisuus tarkoittaa miesten velvollisuutta osallistua maanpuolustukseen. Asevelvollisuudesta määrää asevelvollisuuslaki ja siviilipalveluslaki. Kysymyksessä on osa perustuslain 127§:n määräämää maanpuolustusvelvollisuutta, joka taas koskee kaikkia Suomen kansalaisia.

Tämän lausuja on todennäköisesti vahva vallankäyttäjä armeijadiskurssissa, koska muussa tapauksessa heräisi kysymys, miten on mahdollista, että “maanpuolustusvelvollisuus koskee kaikkia kansalaisia” ja kuitenkin on olemassa asevelvollisuus, joka tarkoittaa “miesten velvollisuutta osallistua maanpuolustukseen”. Kun asevelvollisuus on vielä mahdollista suorittaa siviilipalveluksena, jolla ei ole mitään tekemistä maanpuolustuksen kanssa, käsitteiden hämäryys on taattu; Puhujan vahva symbolinen asema takaa, että tämänkaltaista tarkoituksella sotkuista kieltä ei kyseenalaisteta.

Toinen tärkeä osa suomalaista armeijadiskurssia on rauhan aikana, kuten virkkeessä:

Jehovan todistajat ja ahvenanmaalaiset miehet ovat vapautettuja asevelvollisuudesta rauhan aikana. ((Lis: Toisin sanoen, Jehovan todistajat ja ahvenanmaalaiset miehet eivät ole velvollisia puolustamaan isänmaata ja sen laillista yhteiskuntajärjestystä rauhan aikana – siis silloin, kun sitä ei tarvitse puolustaa. Tässä menevät merkityt ja merkitsijät iloisesti sekaisin, sillä “asevelvollisuus” ei selvästikään merkitse “miesten velvollisuutta osallistua maanpuolustukseen”, vaan miesten velvollisuutta mennä joko armeijaan, sivariin tai vankilaan.))

Kun siis joku kysyy: “Miksi Jehovan todistajien ei tarvitse käydä armeijaa tai sivaria?” voidaan tähän vastata ylläolevalla virkkeellä korostaen sanoja rauhan aikana. Näin ohjataan kysyjän huomio pois virkkeen (kenties kiusallisesta) pääasiasta eli siitä, että Jehovan todistajat ja ahvenanmaalaiset miehet ovat vapautettuja asevelvollisuudesta – toisin sanoen siitä, että yleinen asevelvollisuus on valikoiva paitsi sukupuolen myös asuinpaikan ja vakaumuksen suhteen.

Kaiken kaikkiaan suomalainen armeijadiskurssi on kouluesimerkki diskursiivisesta vallankäytöstä: retorisesta vääntelystä ja käsitteiden yksinvaltaisesta määrittelystä. Olennaista on ensinnäkin, kenellä on valta määritellä, mihin kohteeseen symbolit (käsitteet, toimintatavat, harjoitettava politiikka) viittaavat. Toisaalta status quon säilyttämisen kannalta on tärkeää, kenen näkemyksiä kuunnellaan – olkoonkin, että julkisuuden valokeilaan pääsevät näkemykset ovat pelkästään olemassaolevan oikeuttamista -, ja toisaalta, kenen mielipiteistä vaietaan.

Kriittisestä diskurssianalyysistä Wikipediassa.

Symbolisesta vallasta

Symbolinen valta on valtaa saada aikaan asioita sanojen avulla, eli se on eräässä mielessä valtaa “luoda maailma”. Valta tuottaa visioita maailmasta sanojen avulla on parhaimman laatuista poliittista valtaa. Se on valtaa luoda ryhmiä ja manipuloida sosiaalista todellisuutta. Valta tuottaa toisiin mieliin visio sosiaalisista jaoista riippuu siitä sosiaalisen auktoriteetin määrästä, joka on saatu haltuun aikaisemmissa taisteluissa. Kyetäkseen muuttamaan maailmaa, henkilön on kyettävä muuttamaan maailman muuttamisen tapoja, eli näkemyksiä maailmasta ja niitä käytännön operaatioita, joilla ryhmiä tuotetaan ja reprodusoidaan. Symbolinen valta, jolla ryhmiä tuotetaan, lepää kahden olosuhteen varassa. Ensiksi, kuten minkä tahansa diskurssin luomisen, symbolisen vallan tulee perustua symbolisen pääoman hallussapitoon. Symbolinen pääoma on varallisuutta: se on valtaa, jota on niillä, jotka ovat hankkineet riittävän huomion saadakseen aikaan huomiota. Tällä tavalla vallan perusta luodaan pitkän institutionalisoitumisen seurauksena. Toiseksi, symbolisen vallan voimakkuus on riippuvainen siitä asteesta, millä ehdotettu visio on sidottu todellisuuteen. On selvää, että ryhmiä ei voida luoda tyhjästä, vaan että ryhmien luominen onnistuu sitä paremmin, mitä tiukemmin visio on sidottu todellisuuteen.. Symbolinen valta ei ole muuta kuin taloudellista ja kulttuurista pääomaa kun se on tunnustettua, kun se on tiedostettua niiden havaitsemisen kategorioiden kautta, jotka se saa aikaan. Symbolisilla valtasuhteilla on taipumuksena uusintaa ja voimistaa niitä valtasuhteita, jotka rakentavat sosiaalisen tilan. Konkreettisemmin sanottuna, sosiaalisen maailman legitimointi ei ole seurausta tietoisesta ja tarkoituksellisesta propagandasta, vaan seurausta siitä, että toimijat sopeutuvat sosiaalisen maailman havaitsemisen rakenteisiin, jotka antavat maailmasta itsestään selvän kuvan. Vallan objektiivisilla suhteilla on taipumuksenaan tuottaa itsensä uudelleen symbolisen vallan suhteina. Symbolisessa taistelussa maalaisjärjen määrittelemiseksi toimijat laittavat peliin sen symbolisen pääoman, jonka he ovat saaneet haltuunsa aikaisemmissa taisteluissa ja jolla on lainvoimainen takuu. (Bourdieu 1989, 21 – 23. ((http://www.sup.org/book.cgi?book_id=1778%203346)))

Poliittisesta spektaakkelista

Mielipidetutkimuksista-postaus selvensi vielä suhteellisen jäsentymätöntä poliittisen spektaakkelin ajatusta huomattavasti. Samoin teki eilen Teemalla esitetty Tiibet-dokumentti.

Poliittinen spektaakkeli saa voimansa vallitsevasta kulttuurisesta taipumuksesta tulkita tekstejä ((Teksti (lat. textum, kudelma, kudos) koostuu esimerkiksi kirjoitetusta ja puhutuista sanoista, kuvista, äänistä tai liikkuvasta kuvasta. Tekstillä ei siis tarkoiteta pelkästään kirjoitettua tuotosta.)) siten, että ne viittaavat status quohon.

Poliittinen spektaakkeli rakentuu intensiiviselle mediakulttuurille, jossa sanat ja käsitteet ovat tautologisia. Sanoja kuten “vapaus”, “demokratia” ja “ihmisoikeudet” toistetaan niin kauan, että niiden referentiksi saadaan vakiinnutettua “olemassaoleva”. Koska skeptisen filosofian (esim. Hume) mukaan ei ole mitään kriteeriä ratkaista, elämmekö vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa, voidaan valheellinen tuntemus tästä tuottaa vain jatkuvasti toistamalla ja vakuuttamalla: ”Elämme vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa”. Tätä sitten seuraa gallup: “Elämmekö vapaassa ja demokraattisessa yhteiskunnassa?”, johon valtaosa vastaa: Kyllä. Mikä oli todistettava.

Edelmanin yhdistää Debordiin juuri hermeneutiikka. Kuten Jussi Vähämäki kirjoittaa Spektaakkelin yhteiskunnan esipuheessa (omat lihavoinnit):

Spektaakkeli on kuvallinen tai sanallinen esitys, joka on itsenäistynyt jokaisesta esittämästään asiasisällöstä ja se kykenee luomaan kerta kerralta oman sisältönsä. Se antaa vaikutelman puheen ja mielikuvituksen täydellisestä vapaudesta, koska se on varma, että jokaista sen esitystä, representaatiota, vastaa sen oma tuote, se, mitä se itsestään esittää. Spektaakkeliyhteiskunnassa mielikuvitus ja puhe luovat itse oman objektinsa, oman referenttinsä. Ne muodostavat itselleen sopivan kohteen ja ovat itse se “fakta”, josta ne tuottavat esityksen. Siksi “todella nurinpäin kääntyneessä maailmassa tosi on valheen momentti”. Valhe, kuvitelma alkaa ohjata todellisuutta. Se näyttää todelliselta ja vaikuttaa ikään kuin todellinen.

Juuri tähän mahdollisuuteen vapautua sanan ja sen tarkoittaman asian välisestä epävarmuuden ajasta sisältyy spektaakkelin yhteiskunnan häikäisevin mahdollisuus: se vapauttaa keskustelemasta ja osallistumasta, se vapauttaa politiikasta. Sanan ja sen tarkoittaman asian eron katoaminen merkitsee, että spektaakkeli kykenee tuottamaan varmaa ja kiistämätöntä totuutta, ainoaa mahdollista maailmaa.

Mikään ei koskaan muutu, koska spektaakkeli antaa jokaiselle kaiken sen, mitä hän siltä pyytää; oikeutuksen ja perustelut jatkaa toimimista kuten ennenkin. Spektaakkeli myös vakiinnuttaa tehokkaasti itseensä kohdistuvan vastarinnan tulkinnan vetoamalla katsojien omiin elämänkokemuksiin (esimerkiksi nuoruuden Neuvostoliiton ihailuun); sanat kuten “anarkisti” tai “aktivisti” saadaan jatkuvalla toistamisella merkitsemään “jotain vastustettavaa pahaa”. Tämä on samainen mekanismi, jolla symbolinen valta ((Tässä käsitteessä on mielenkiintoisesti kaksi tasoa: toisaalta vertauskuvallinen (siis jollain tavoin ei-todellinen) valta ja toisaalta symbolien kautta vaikuttava valta: esim. “kuulostat ihan joltain stallarilta” (missä “stallari” symboloi “jotain vastustettavaa pahaa”). Symbolinen valta toisaalta liittyy tiiviisti Bourdieu’hon, mikä laajentaakin perspektiiviä huomattavasti.)) vaikuttaa.