Anarkismi on poliittinen ismi, joka tavoittelee milloin mitäkin suuntauksesta riippuen. Ismi on kyseenalainen, koska se jähmettää anarkistisen asenteen poliittiseksi agendaksi mielipidemarkkinoilla kansansuosiosta kamppailemaan ja siten tekee sen tyhjäksi.

Anarkistin suhde anarkismiin on kutakuinkin sama kuin situationistin suhde situationismiin: hän sanoutuu siitä tiukasti irti, koska ismiytymisessä on rekuperaation makua. Tai en minä muista tiedä; minä ainakin sanoudun.

Anarkia on yleisessä hokema-kielenkäytössä yhdistetty onnistuneesti yleiseen rähinöintiin ja mekkalointiin. Taas: en minä tiedä, mitä anarkia muille merkitsee (todennäköisesti yleistä rähinöintiä), mutta itselleni se on filosofista ja kriittistä ajattelua.

Toisaalta on anarkistista käyttää näitä käsitteitä miten itseä huvittaa. On kuitenkin oma taitonsa kohdata ihmiset an Sich ja olla luokittelematta heitä tähän tai tuohon ryhmään, joka “ajaa” tätä tai tuota ja “ajattelee” tästä asiasta näin tai noin.

***

Tämän kirjoituksen opetus on: tietosanakirjat eivät voi opettaa meille, mitä sanat merkitsevät, koska sanat merkitsevät aina eri ihmisille eri asioita. Sanoille on kyllä yleisiä määritelmiä, mutta nämä määritelmät ovat pelkkää pintaa siinä ilmiössä, jota kieleksi kutsutaan ((Vaikkakin määritelmät ovat välttämättömiä, jotta toimijat tietäisivät puhuvansa suurin piirtein samasta asiasta.)). Sanat eivät niiden määrittelyllä tyhjene, vaan päivänvalolta pimentoon jää laaja harmaa alue, jossa mellastaa valtoimenaan koko inhimillisen olemassaolon skaala: noihin sanoihin liitetyt pelot, toiveet, intohimot ja flashbackit.

On siis perustavanlaatuinen virhe olla näkemättä määritelmän ja merkityksen eroa ((Sanojen yleiset määritelmät ovat keskustelun suurpiirteisiä suunnannäyttäjiä, kun taas sanojen merkitykset poikkeavat keskustelun alussa toisistaan rajusti, mutta juuri “hakevat sisältöään” keskustelussa ja ideaalitilanteessa löytävät toisensa.)), koska silloin emme kykene myöskään näkemään sitä vallankäyttöä, joka tapahtuu sanojen takana: eleiden, äänenpainojen ja hiljaisuuden – toisin sanoen erilaisten symbolien – kautta.

Tällöin olemme sokeita myös sille äärimmäisen julmalle väkivallalle, joka perustuu sanojen määritelmien julistamiselle yhtäpitäväksi niiden merkityksen kanssa. Äärimmäisen julmaa tämä väkivalta on siksi, että se alistaa ihmisen ei-rationaaliselle (peloille, toiveille, intohimoille ja flashbackeille) piilottamalla ei-rationaalisen. Niinpä ihminen kuvittelee toimivansa rationaalisesti harkiten, vaikka tosiasiassa häntä ohjaisivatkin joukkopsykologian jalostamat kulttuuriset vietit.