Viimeisten kahden viikon aikana tyypillisin hokema on ollut, kuinka armeijaan pitää suhtautua pilke silmäkulmassa. Tämä ilmenee puhtaimmillaan alikersantissa, joka on järjestelmän nujerrettu sielu. Hän on vienyt itseironian äärimmilleen ja siirtynyt itsehalveksunnan alueelle omaksuessaan paikkansa hierarkiassa; puhe pilkkeestä silmäkulmassa on etenkin alikersantille välttämätöntä, jotta hän kykenisi sietämään itseään.
On myös sotilaspastori, joka tanssii täysin Mefistofeleen pillin mukaan. Hän puhuu niin sekavia, ettei ymmärrä enää edes itse itseään. “Valtion tehtävä on puolustaa omia kansalaisiaan, siksi armeija”, hän toistelee; “joukkotuhoaseet ovat rikos ihmisyyttä vastaan”, mutta rynnäkkökivääri ei ole.
Toisaalta muoti-ilmaukset kuten “kokeilla omia rajojaan” ovat kiinnittäytyneet myös armeijapuheeseen; Näin sinällään älytön toiminta muuttuu extreme-lajiksi, jossa voi kokea yhteenkuuluvuutta ja adrenaliinin tulvaa. Unohtakaa vapauden puolustaminen, unohtakaa Me, Suomi ja isänmaa – nyt kun nämä käsitteet ovat menettäneet hohdokkuutensa, armeija on paikka, jossa jokainen voi etsiä huippukokemuksia.
Mikä sitten on laajemmin tarkasteltuna armeijan tehtävä? Armeija ei ole syntynyt suinkaan puolustaakseen kansakuntaa – kansakunta ei siis synnytä armeijaa -, vaan armeija synnyttää kansakunnan. Kansakunta ja valtio syntyy juuri puolustautumisen hetkellä; tuona ohuena hetkenä, jolloin puhutaan vihollisen oletetusta tulosuunnasta ja suunnitellaan, mihin suuntaan teltan suuaukon pitäisi osoittaa (omia kohti). Tuon hetken jälkeen kansakunta on olemassa jatkuvasti heikkenevänä kaikuna sosiaalisessa todellisuudessa, kunnes kuvaa vahvistetaan uudella mielikuvaimpulssilla.
Näin muuttuu ymmärrettäväksi myös miljardien eurojen syytäminen aseisiin, varusteisiin, panssarivaunuihin, helikoptereihin, hävittäjiin ja varusmiesten kouluttamiseen ja kuskaamiseen ympäri Suomea valtion laskuun. Tämä kaikki on osaltaan luomassa järjestykselle tarpeellista yhteisön kuvitelmaa; yhteisö on olemassa juuri 7.62 RK 95 TP:n kautta.
Analyyttinen filosofi kysyisi tässä kiinnostuksesta: miksi ylipäänsä mennä armeijaan?
Tapasin joku aika sitten kellaribaarissa yhden fenomenologin, joka sanoi armeijan olleen “ihan paskaa” mutta “voihan sen kuitenkin ottaa elämyksenä”. On siis elämyksen arvoista tukea maskuliinisen väkivaltakoneiston hierarkioita.
Ehkä tarkoituksena on vain kuvata maailmaa, ei muuttaa sitä. Tai sitten muuttaa sitä kuvaamisen kautta. En tiedä.
Ihmettelysi on oikeutettua – samaa olen jauhanut omassa päässäni oikeastaan kyllästymiseen asti. Olen päätynyt lopputulokseen, että en voi sanoa armeijasta tai väkivaltakoneistosta mitään sitä purkavaa (=ei vain samanmielisiin vetoavaa, vaan myös myös armeijan ja Suomen ylistäjiin purevaa), ellen pysty tarkastelemaan sitä sisältä käsin. Enkä voi päästä sen sisälle, ellen omaksu kaksikasvoisuutta, siis toimi (näennäisesti) toisin kuin opetan.
Armeija todellakin näyttää erilaiselta sisältäpäin. Ulospäin se on väkivaltakoneisto, sisukseltaan se on ensisijaisesti kasvatus-/ tuotantolaitos; armeija on hyödyllisen ruumiin kasvatusta samalla tavoin kuin tehotuotanto on hyödyllisen eläimen kasvatusta.
On eri asia puhua koneistosta sivarina tai totaalina kuin puhua siitä varusmiehenä. Samoin on eri asia puhua tuotantokoneiston julmuudesta sivustakatsojana ja kokea tuotannon logiikka.
Tämä vaikuttanee lattealta järkeistämiseltä, mutta itse en näe tilanteessa muuta vaihtoehtoa; yhtä lailla sivari ja totaali ovat kannanottoina alistumista valmiiksi määritellyn pelin sääntöihin ja siten hierarkioiden tukemista.
Sinänsä armeijan käyminen on kai aivan sama, sillä mikään sosiaalinen meriitti se ei enää ainakaan nykypäivän kaupunkilaiselle ole (tosin maalla saatetaan vielä ajatella toisin). Ja mitä olen kuullut, armeijan käyminen pikemminkin kasvattaa vihamielisyyteen armeijalaitosta kohtaan, joten tulos voi hyvinkin olla sama, valitsi miten tahansa. Siis itselle sama. Väkivaltakoneiston tukemisesta nyt en oikein osaa sanoa. Enemmänkin sen tukeminen olisi kai kansan yleisen (mutta jo osittain väistymässä olevan) militaristisen ilmapiirin tukemista.
Ymmärtänen järkeilysi enkä halua, että ketään syyllistetään hankalissa valintatilanteissa. Mutta eivätkö sekä väkivaltakoneistot että kasvatuslaitokset (sama asia, oikeastaan) pysy pystyssä juuri tämän kautta.
Kun suurin osa jokaisesta sukupolvesta järkeilee itsensä koneiston osaksi, koneisto voi hyvin. Koneistoa ei haittaa, jos sitä jälkeenpäin analysoidaan kriittisesti.
Koneistoa ei myöskään haittaa, jos siellä ollessaan koneiston osaset eivät “oikeasti, sydämessään” usko koneiston päämääriin.
Koneistolle riittää, että koneisto toimii. Se toimii niin kauan, kun siihen riittää osia ja polttoainetta ja sitä ei vastusteta.
Itse uskon, että voin sanoa lihan tehotuotannosta tai tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta jotain purkavaa harrastamatta kumpaakaan henkilökohtaisesti … Kutsuntatilaisuus ja tuttujen kokemukset riittävät minulle, hrr.
No, minusta aikaisempi kirjoituksesi on hieno:
Eräs kaverini, poliittisesti suorastaan fasistinen (jopa kansallis)sosialisti ja militaristi, häipyi armeijasta kahden kuukauden jälkeen (vaihtamalla sivaristatukseen) ja palasi opiskelemaan filosofiaa. Edes fasisti ei kestänyt sellaista vapauden riistämistä. Vielä ei ole liian myöhäistä ;>
Mikä koneistoa sitten hajottaa – miten vastustaa koneistoa niin, ettei kuitenkaan osta sen valmiiksi kehittämiä vaihtoehtoisia tuotteita?
Valinta armeijan, sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä on oikea Catch-22: minkä tahansa reitin valitsetkin, koneisto voittaa aina. On jokseenkin mieletöntä nähdä inttiin meno koneiston tukemisena ja muut sen vastustamisena, koska koneistossa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästä armeijasta. Tällainen ajattelu tietysti tukee kaiken jatkumista ennallaan: olennaista on rajata “järjestelmä” omalle sektorilleen (“katsokaa, tässä on hierarkkinen systeemi”) ja sitten tuotteistaa sen vastustaminen.
Ohi aiheen
* Loistavat sivut ja ihailtavaa asioiden käsittelyn taitoa osoittanet teksteissäsi. Loistavata.
* Itse ollessani armeijassa olin vielä henkisesti kovin alikehittynyt. Luin “morttikaudella” Karamatzovin veljeksiä, siis etsien totuutta kääntyen sisääni, kun katseen olisi pitänyt suuntautua maailmaan. Kykenin kyllä puolustamaan huonokuntoisia tupakavereitani alikersanttien henkiseltä alistamiselta. Olin silloin sen sorttinen humanisti. En kuitenkaan nähnyt rakenteita, armeijaa ja yhteiskuntaa laajemmin. Myöhemmin siirryin sosiologian ja yhteiskunta- ja poliittisen filosofian pariin. No tämä minusta.
Aiheesta:
* Jos armeijan ja sen tehtävä kinnostaa, ja jos et vielä ole tutustunut Louis Althusserin (vaikkakin hänet usein leimataan antihumanistiksi) tuotantoon, niin tarttumapintaaa armeijan koneistoon vois löytyä häneltä 1980-luvulla Suomeksi julkaistusta Ideologiset valtiokoneistot käännöksestä.
Nykypäivän sodat käydään napin painalluksella tai biologis- kemiallisilla aseilla. Nokian taannoinen vesikatastrofi kertoo hyvin yhteiskunnan haavoittuvuuden. Edes aseita ei tarvita mittavien tuhojen aiheuttamisen. Kennedy sanoi kuusikymmen luvulla että sota on moraalinen kamppailun, joka ratkaistaan neuvottelupöydällä ennen sodan alkamista. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneet, rauhan kehittymiseen tähtäävät toimenpiteet katkesivat viimeistään kylmään sotaan. Nykyään levätään laakereillaan ja ollaan matkalla taaksepäin.
Armeijassa kehitellään mallia siitä kuinka kansasta saadaan kuuliaisia ja pyynteetömiä rahanteko koneita, veroja maksettaessa. Itsekin olen valtion leivissä Parolassa siksi, koska sanonta totuus lisää tuskaa pitää paikkansa. Mitä enemmän tietää puolustusvoimista ja sen toiminnasta sitä enemmän saa rauhan omaisia näkemyksiä. Onneksi se laitos on kuolemassa poispäin ajan kuluessa. Sillä oma uskoni on mennyt puolustusvoimiin. Johtamistyylin ollessa erittäin sekava. Kukaan ei haluaisi lahjoittaa henkeään jonkun muun käskyvallan alaisuuteen. Eikä muutenkaan kukaan halua marssia käskystä varmaan kuolemaan.
Olen liian väsynyt kertomaan tällä erää enempää armeijassa muodostuneen univelan takia, mutta lisää on tulossa. Kiitos samansuuntaisten ajatusten tässä blogissa, inspiraatio kirjoittamiseen tänne kasvaa.
Minäkin painiskelin armeijassa aikani, jouduin aukkiin, vältin täpärästi rukin ja päädyin sitten aliupseeriksi. Ensimmäisen puoli vuotta nielin sitä sontaa, oli tavallaan helppoa heittäytyä koneistoon, vaikka sitä vihasinkin.
Johtajakaudella homma sitten kärjistyi, kun piti asettautua siihen käskevään asemaan. Minusta oli vähintäänkin väärin, että minä, joka en edes uskonut koko hommaan, muka koulutin muita uskomaan.
siispä vajaan kahdeksan kuukauden kohdalla heitin lippaa ja poistuin sivariin.