Johtajakaudella homma sitten kärjistyi, kun piti asettautua siihen käskevään asemaan. Minusta oli vähintäänkin väärin, että minä, joka en edes uskonut koko hommaan, muka koulutin muita uskomaan.

siispä vajaan kahdeksan kuukauden kohdalla heitin lippaa ja poistuin sivariin.

Armeijassa kehitellään mallia siitä kuinka kansasta saadaan kuuliaisia ja pyynteetömiä rahanteko koneita, veroja maksettaessa. Itsekin olen valtion leivissä Parolassa siksi, koska sanonta totuus lisää tuskaa pitää paikkansa. Mitä enemmän tietää puolustusvoimista ja sen toiminnasta sitä enemmän saa rauhan omaisia näkemyksiä. Onneksi se laitos on kuolemassa poispäin ajan kuluessa. Sillä oma uskoni on mennyt puolustusvoimiin. Johtamistyylin ollessa erittäin sekava. Kukaan ei haluaisi lahjoittaa henkeään jonkun muun käskyvallan alaisuuteen. Eikä muutenkaan kukaan halua marssia käskystä varmaan kuolemaan.

Olen liian väsynyt kertomaan tällä erää enempää armeijassa muodostuneen univelan takia, mutta lisää on tulossa. Kiitos samansuuntaisten ajatusten tässä blogissa, inspiraatio kirjoittamiseen tänne kasvaa.

* Loistavat sivut ja ihailtavaa asioiden käsittelyn taitoa osoittanet teksteissäsi. Loistavata.

* Itse ollessani armeijassa olin vielä henkisesti kovin alikehittynyt. Luin “morttikaudella” Karamatzovin veljeksiä, siis etsien totuutta kääntyen sisääni, kun katseen olisi pitänyt suuntautua maailmaan. Kykenin kyllä puolustamaan huonokuntoisia tupakavereitani alikersanttien henkiseltä alistamiselta. Olin silloin sen sorttinen humanisti. En kuitenkaan nähnyt rakenteita, armeijaa ja yhteiskuntaa laajemmin. Myöhemmin siirryin sosiologian ja yhteiskunta- ja poliittisen filosofian pariin. No tämä minusta.

Aiheesta:

* Jos armeijan ja sen tehtävä kinnostaa, ja jos et vielä ole tutustunut Louis Althusserin (vaikkakin hänet usein leimataan antihumanistiksi) tuotantoon, niin tarttumapintaaa armeijan koneistoon vois löytyä häneltä 1980-luvulla Suomeksi julkaistusta Ideologiset valtiokoneistot käännöksestä.

Valinta armeijan, sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä on oikea Catch-22: minkä tahansa reitin valitsetkin, koneisto voittaa aina. On jokseenkin mieletöntä nähdä inttiin meno koneiston tukemisena ja muut sen vastustamisena, koska koneistossa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästä armeijasta. Tällainen ajattelu tietysti tukee kaiken jatkumista ennallaan: olennaista on rajata “järjestelmä” omalle sektorilleen (“katsokaa, tässä on hierarkkinen systeemi”) ja sitten tuotteistaa sen vastustaminen.

Kun suurin osa jokaisesta sukupolvesta järkeilee itsensä koneiston osaksi, koneisto voi hyvin. Koneistoa ei haittaa, jos sitä jälkeenpäin analysoidaan kriittisesti.

Koneistoa ei myöskään haittaa, jos siellä ollessaan koneiston osaset eivät “oikeasti, sydämessään” usko koneiston päämääriin.

Koneistolle riittää, että koneisto toimii. Se toimii niin kauan, kun siihen riittää osia ja polttoainetta ja sitä ei vastusteta.

Itse uskon, että voin sanoa lihan tehotuotannosta tai tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta jotain purkavaa harrastamatta kumpaakaan henkilökohtaisesti … Kutsuntatilaisuus ja tuttujen kokemukset riittävät minulle, hrr.

No, minusta aikaisempi kirjoituksesi on hieno:

… pääsin asenteella ”ihan sama” Vekaranjärvelle tammikuulle 2008. Kuitenkaan en ole sinne menossa – sivarihomma voisi ehkä olla vaihtoehtona, mutta vankilakaan ei itse asiassa kuulostaisi pahemmalta. Olen jo suunnitellut kaiken idealla ”Elämysmatka suomalaisen yhteiskunnan ytimeen”. Voisi itse asiassa olla hauskaa olla eristyksissä tästä maailmasta puoli vuotta, vähän munkkiluostari-periaatteella. Mikäs siinä, jos joku haluaa täysihoidon maksaa.

Eräs kaverini, poliittisesti suorastaan fasistinen (jopa kansallis)sosialisti ja militaristi, häipyi armeijasta kahden kuukauden jälkeen (vaihtamalla sivaristatukseen) ja palasi opiskelemaan filosofiaa. Edes fasisti ei kestänyt sellaista vapauden riistämistä. Vielä ei ole liian myöhäistä ;>

Armeija todellakin näyttää erilaiselta sisältäpäin. Ulospäin se on väkivaltakoneisto, sisukseltaan se on ensisijaisesti kasvatus-/ tuotantolaitos; armeija on hyödyllisen ruumiin kasvatusta samalla tavoin kuin tehotuotanto on hyödyllisen eläimen kasvatusta.

On eri asia puhua koneistosta sivarina tai totaalina kuin puhua siitä varusmiehenä. Samoin on eri asia puhua tuotantokoneiston julmuudesta sivustakatsojana ja kokea tuotannon logiikka.

Tämä vaikuttanee lattealta järkeistämiseltä, mutta itse en näe tilanteessa muuta vaihtoehtoa; yhtä lailla sivari ja totaali ovat kannanottoina alistumista valmiiksi määritellyn pelin sääntöihin ja siten hierarkioiden tukemista.

Tapasin joku aika sitten kellaribaarissa yhden fenomenologin, joka sanoi armeijan olleen “ihan paskaa” mutta “voihan sen kuitenkin ottaa elämyksenä”. On siis elämyksen arvoista tukea maskuliinisen väkivaltakoneiston hierarkioita.

Ehkä tarkoituksena on vain kuvata maailmaa, ei muuttaa sitä. Tai sitten muuttaa sitä kuvaamisen kautta. En tiedä.