Olo on kuollut: nenä tukossa, ääni käheänä ja päässä humisee täydellinen jäsentymättömyys. Mistään ei tunnu saavan otetta. Ikään kuin armeija olisi repinyt maailman rikki ja sotkenut senkin vähän, mikä oli järjestyksessä. Kai järjestys oli sitten valheellinen, kun se ei kestänyt rasitusta.

Kaikenlaisten järjellisten kokonaisuuksien muodostaminen tuntuu mahdottomalta: Edelliset kirjoituksetkin näyttävät nyt lähinnä typerältä höpötykseltä.

Miksi olla armeijassa, jos pitää isänmaata pelkkänä hokemana, jonka tarkoitus on varmistaa harjoitettavan politiikan läpimeno? Siksikö, että isoisän isä oli jääkäri, isoisä oli sotilasmestari ja isä on reservin yliluutnantti?

Näinhän se homma on aina toiminut: sotketaan politiikkaan perinteitä ja kuvitteellista Jumalan/”isien” tahtoa, ja niin ei koskaan tarvitse muuttaa mitään. Puhutaan vain ajan henkeä ilmentävistä “realiteeteista”, eikä enää huomatakaan, että ollaan lukkiuduttu rautahäkkiin.

P.S. Tässä perspektiiviä nykyiseen maailmanpolitiikkaan: Waving Goodbye to Hegemony – New York Times