Lähiaikoina pitäisi ilmaista halukkuutensa armeijan eri koulutusvaihtoehtoihin.

En ole enää järkyttynyt, pelkästään hämilläni – yrittäessäni miettiä, mikä tässä on järkevää, mikä typerää ja miksi kaikki tapahtuu. Yritän saada otetta siitä, “mitä haluan olla”, mutta ajatus pakenee. Mikä on se, mikä on “minua”, ja mikä pelkästään päähän iskostettuja kuvia?

Ihmisiä, ihmisiä, joka puolella ihmisiä. Noita hahmoja, joihin suhdetta on tullut mietittyä useamman kerran; sosiaalinen, epäsosiaalinen, avoin, sulkeutunut. Varma, epävarma, kyselijä, tekijä, johtaja, johdettava.

Oliko tämä se syy, miksi spektaakkeli alkoi kiehtoa? Koska näin siinä itseni hämmästelemässä – sivussa – ikuista liikettä?

Eräänä kuulaana talvipäivänä näin hetkisen ajan valoa. Sen jälkeen ei olekaan näkynyt oikein mitään. Ei tämä kai masennusta ole, hämmennystä vain.