Tapahtuu tasan neljä kuukautta myöhemmin.
Olen kuin olenkin vielä hengissä. Ja juuri nyt alkoi tuntua siltä, että pitäisi taas kirjoittaa jotain, kenties herätellä tätä palstaa henkiin. Tosin: jos se tosiaan tulee takaisin, se tulee takaisin toisenlaisena kuin se lähti silloin talven synkkyydessä.
Haluan oppia olemaan vähemmän kyyninen tämän maailman kanssa, joten sävy muuttuu. Viimeiset pari kuukautta halusin välttää tiukasti edes ajattelemasta koko saakurin blogia.
Niin, mitä minulle kuuluu? Armeija on kahden viikon päästä ohi, kun arvon korpraali Vanninen kotiutuu. Ei olisi uskonut tammikuussa, että joskus metsä-TJ:kin menee nollille, mutta niin se Kiila08:n myötä meni.
Oliko hauskaa? Välillä. Välillä (useimmiten) se oli vaan “Vittu mitä paskaa”. On kuitenkin myönnettävä, että enää en suhtaudu armeijaan yhtä (tai ainakaan samalla tavoin) kyynisesti kun tammikuussa, koska meininki on meidän yksikössä ollut loppujen lopuksi suhteellisen rentoa. Se tarkoittaa: ei “aamureippailuja” (2 min herätyksestä räntäsateeseen juoksemaan); ei ohjattuja aamutoimia P-kauden alun jälkeen (jokainen tupa menee kahdeksi minuutiksi vessaan ja yrittää ehtiä pestä hampaansa ja käydä kusella); ei hiihtomarsseja (vain yksi helmikuussa ja sekin oli jotain 20km); ei pyörämarsseja (2. PsjK ei pyöräile); ei suppaan poistumisia (2. PsjK ei poistu suppaan); skapparit on suhteellisen mukavia (iältään pari-kolmekymppisiä); lomat juoksee, köllejä saa salikäynneistä ja lenkeistä eikä ole typeriä runkkuvelvejä.
En enää jaksa miettiä suhdettani armeijaan kuten vielä joskus uudenvuoden tienoilla yritin, koska universaaliin lopputulokseen on mahdotonta päästä. Aina voi tuoda esille toisen näkökulman, joka asettaa kyseenalaiseksi edellisen logiikan. Tämä kumpuaa ajattelutapojen moninaisuudesta. Joka tapauksessa se on kohta ohi.
