Alastomana valtaa vastaan

Ja niin hiljenee tämä blogi kommentteineen määrittelemättömän pituiseksi ajaksi, mainitusta syystä johtuen.

Mistä on vallankäyttö tehty?

Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista;
uudenvuodenpuheista, ulkomaanvierailuista, hyvinvointivaltiosta, veronalennuksista.

Etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista;
hölynpölystä, löpinästä, hiljaisuudesta, hokemisesta.

Niistä on vallankäyttö tehty!

Mielipidetutkimuksista jälleen

Ks. aiempi postaus samaisesta aiheesta.

Putinin jatko Venäjän johdossa ei saa kannatusta suomalaisilta – HS.fi – Ulkomaat

Gallupit rakentavat myös puoluejakoja (kokoomuslaisia, keskustalaisia, demareita jne.), ulkopolitiikkaa ja ennen kaikkea Suomea ja “meitä suomalaisia”, jotka “ajattelemme” näin tai noin:

Onko Venäjän viimeaikainen toiminta maailmanpolitiikassa Suomen kannalta uhka?

Kuinka tyytyväinen tai tyytymätön olet siihen, miten Suomen nykyjohto on hoitanut suhteita Venäjään / Yhdysvaltoihin?

Edittiä 15:50. Tympeää tekstiä leikattu.

Löysin tänään kirjastosta Pertti Suhosen teoksen Mielipidetutkimukset ja yhteiskunta (Tampere University Press 2006). Ihan oikeasti löysin, sillä en etsinyt kyseistä teosta, satuin vain liikkumaan 30.13 -osastolla .

Teoksessa käsitellään mm. mielipidetutkimusten historiaa ja nykypäivää, ongelmia, gallupeja demokratian edistäjinä/rajoittajina ja yleistä mielipidettä.

Eräs gallupmielipiteestä heräävä kysymys on, nojautuuko se mihinkään teoreettiseen perustaan – toisin sanoen, ovatko mielipidetutkimukset lainkaan tieteellisiä tutkimuksia, tai: niin tieteellisiä kuin millaisina ne mediassa esitetään.

Mikä on se teoreettisesti tarkasteltuna se ryhmä, joiden mielipiteitä tiedustellaan? Satunnaisesti valitut 15-74 -vuotiaat Suomen kansalaiset poislukien Ahvenanmaa muodostavat massan sikäli, kun Herbert Blumerin (1954) termistöä seuraillaan. Massan jäsenet ovat anonyymejä yksilöitä, joiden välillä ei ole kommunikaatiota tai muuta vuorovaikutusta. Massaa yhdistää lähinnä vain joukkoviestintä ja sen esiin nostamat kiinnostuksen kohteet. Ihmiset reagoivat niihin yksilöllisten valintojensa perusteella osallistumatta julkiseen keskusteluun tai muuhun kollektiiviseen tahdon muodostamiseen.

Massan erottaa yleisöstä (the public) se, että yleisö kommunikoi keskenään ja vastaa saamiinsa viesteihin (Blumer 1954, Mills 1995/1965). Keskustelun tuloksena syntyy yleistä mielipidettä mikä on eri asia kuin massan yksilömielipiteistä koottu massamielipide.

Mielipidetutkimukset tutkivat siis massamielipidettä.

Kirjoittaminen jatkuu… jo on perkele hajanaista. Massa, joukko, yleisö, julkiso, mielipide, vuorovaikutus. Laittakaa vastaan, kaikki sosiologivaltiotiedejournalistikulttuurintutkijat, jos teitä on. Keskustelussa nämä varmasti selviä(isi)vät.

Muuta
Pragmatismi | Filosofia.fi (ostin John Deweyn teoksen Julkinen toiminta ja sen ongelmat, liittyy tähän)
Näkökulmia journalismin tutkimukseen

Jäsennystä

Musiikkia: Paolo Pavan – INSIDE

  

Genre on akustinen jazz.

Anarkistin pelko tietoisuuden pelkona

Anarkistia vihataan, koska anarkisti on puhdas tietoisuuden ilmentymä. Mikä hän on miehiään, kun hän ei tunnusta yhteisiä jumalia ja yhteistä oppia? Miten pitäisi saada ote tuosta hahmosta, joka vastustaa kaikkia luokitteluja ja pakenee jokaista määrittelyä – hahmosta, josta ei voi puhua?

Kun anarkisti ilmaantuu paikalle, hänet huomataan välittömästi ja joku huudahtaa: “Katso: ihminen!” – ja niin kansanjoukot kerääntyvät katsomaan tätä kummajaista.

Nähdessään sitten anarkistin joukko katsoo itseään peilistä ja näkee ylvään Prosperon sijasta rujon Calibanin. Se säikähtää näkemäänsä ja alkaa huutaa kuin riivattu:

Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!

“Ottakaa te hänet ja ristiinnaulitkaa. Minä en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään.”

Joukko vastaa karjuen:

Meillä on lakimme, ja lain mukaan hän on ansainnut kuoleman, koska hän väittää olevansa Jumalan Poika.

Mutta vaatiessaan anarkistia ristiinnaulittavaksi joukko vaatii ristiinnaulittavaksi sitä osaa itsessään, joka tuntee selittämätöntä vihaa vääryyttä ja väkivaltaa kohtaan. Joukko kieltäytyy näkemästä, että kaikki näkyvä ei ole hyvää eikä kaikki hyvä ole näkyvää, ja on valmis jopa ristiinnaulitsemaan asian todellisesta laidasta muistuttavan anarkistin säilyttääkseen harhansa – ja välttyäkseen tietoisuuden, eli anarkistin, eli itsensä, eli Jumalan, kohtaamiselta.

Anarkismi, anarkisti, anarkia ja kieli

Anarkismi on poliittinen ismi, joka tavoittelee milloin mitäkin suuntauksesta riippuen. Ismi on kyseenalainen, koska se jähmettää anarkistisen asenteen poliittiseksi agendaksi mielipidemarkkinoilla kansansuosiosta kamppailemaan ja siten tekee sen tyhjäksi.

Anarkistin suhde anarkismiin on kutakuinkin sama kuin situationistin suhde situationismiin: hän sanoutuu siitä tiukasti irti, koska ismiytymisessä on rekuperaation makua. Tai en minä muista tiedä; minä ainakin sanoudun.

Anarkia on yleisessä hokema-kielenkäytössä yhdistetty onnistuneesti yleiseen rähinöintiin ja mekkalointiin. Taas: en minä tiedä, mitä anarkia muille merkitsee (todennäköisesti yleistä rähinöintiä), mutta itselleni se on filosofista ja kriittistä ajattelua.

Toisaalta on anarkistista käyttää näitä käsitteitä miten itseä huvittaa. On kuitenkin oma taitonsa kohdata ihmiset an Sich ja olla luokittelematta heitä tähän tai tuohon ryhmään, joka “ajaa” tätä tai tuota ja “ajattelee” tästä asiasta näin tai noin.

***

Tämän kirjoituksen opetus on: tietosanakirjat eivät voi opettaa meille, mitä sanat merkitsevät, koska sanat merkitsevät aina eri ihmisille eri asioita. Sanoille on kyllä yleisiä määritelmiä, mutta nämä määritelmät ovat pelkkää pintaa siinä ilmiössä, jota kieleksi kutsutaan ((Vaikkakin määritelmät ovat välttämättömiä, jotta toimijat tietäisivät puhuvansa suurin piirtein samasta asiasta.)). Sanat eivät niiden määrittelyllä tyhjene, vaan päivänvalolta pimentoon jää laaja harmaa alue, jossa mellastaa valtoimenaan koko inhimillisen olemassaolon skaala: noihin sanoihin liitetyt pelot, toiveet, intohimot ja flashbackit.

On siis perustavanlaatuinen virhe olla näkemättä määritelmän ja merkityksen eroa ((Sanojen yleiset määritelmät ovat keskustelun suurpiirteisiä suunnannäyttäjiä, kun taas sanojen merkitykset poikkeavat keskustelun alussa toisistaan rajusti, mutta juuri “hakevat sisältöään” keskustelussa ja ideaalitilanteessa löytävät toisensa.)), koska silloin emme kykene myöskään näkemään sitä vallankäyttöä, joka tapahtuu sanojen takana: eleiden, äänenpainojen ja hiljaisuuden – toisin sanoen erilaisten symbolien – kautta.

Tällöin olemme sokeita myös sille äärimmäisen julmalle väkivallalle, joka perustuu sanojen määritelmien julistamiselle yhtäpitäväksi niiden merkityksen kanssa. Äärimmäisen julmaa tämä väkivalta on siksi, että se alistaa ihmisen ei-rationaaliselle (peloille, toiveille, intohimoille ja flashbackeille) piilottamalla ei-rationaalisen. Niinpä ihminen kuvittelee toimivansa rationaalisesti harkiten, vaikka tosiasiassa häntä ohjaisivatkin joukkopsykologian jalostamat kulttuuriset vietit.

Vastaus kysymykseen: Mitä on vallankumoaminen?

Vallankumoaminen on teesin ja antiteesin hedelmällisen kohtaamisen prosessi kielessä. Vallankumoaminen eroaa vallankumouksesta siten, että siinä missä vallankumous pyrkii typeryyksissään kumoamaan kaiken vallan ja päätyy entistä julmempaan järjestykseen, vallankumoaminen luo dynaamisen järjestyksen tunnustamalla kielen keskeisen aseman ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä ja valjastamalla sen politiikan käyttövoimaksi.

Vallankumousta voisi hahmottaa kuvallisesti näin:

Vallankumoamista taas voisi kuvata näin:

Kommenttina fundamentalismiin

Nythän perusongelmana on juuri se, että fundamentalistikysymykseen on sotkettu niin paljon poliittista spektaakkelia, että siitä ei ota enää Erkkikään selvää. Länsi haluaa olla ei-islamilainen maailma, ja islamilainen maailma haluaa olla ei-länsi. Presidenttien ja muiden johtajien molemminpuolinen kansansuosion tavoittelu sekä median taloudelliset intressit tehdä säväyttäviä uutisia ja tv-sarjoja synnyttävät hypertodellisuuden, jonka läpi on jokseenkin mahdotonta nähdä, mikä konfliktissa on totta ja mikä poliittisesti ja taloudellisesti hyödyllistä fantasiaa.

Kansankokonaisuus: Halonen ja Bush edustavat samaa uskoa mutta eri kirkkokuntaa

Edelmanin kritiikkiä

ABSTRACT: Murray Edelman’s work raised significant theoretical and methodological questions regarding the symbolic nature of politics, and specifically the role played by non-rational beliefs (those that lack real-world grounding) in the shaping of political preferences. According to Edelman, beneath an apparently functional and accountable democratic state lies a symbolic system that renders an ignorant public quiescent.The state, the media, civil society, interpersonal relations, even popular art are part of a mass spectacle kept afloat by empty symbolic beliefs. However suggestive it is, the weaknesses of Edelman’s theoretical and methodological approach, and the relative strengths of more recent research on the politics of cultural symbols, render Edelman’s work unable to serve as either model or springboard for the contemporary study of political symbols.

Mark Fenster: Murray Edelman, Polemicist of Public Ignorance

Edelman on suggeroivaa luettavaa pitkälti juuri siksi, että hän kirjoittaa tavalla, jota akateemikot karsastanevat mutta joka puree tavalliseen tallaajaan. Ei sillä, hänen mielestään akateemiset politiikan tutkijatkin ovat mukana spektaakkelia rakentamassa, sidottuina omiin rakennelmiinsa ja siten kykenemättömiä näkemään sitä “totuutta”, jonka hän kirjoissaan paljastaa ((On kuitenkin selvää, että Edelmanilla oli omat motiivinsa sovinnaisen akateemisen esitystavan hylkäämiseksi; muuten politiikan tutkimuksen professorin asennetta on vaikea ymmärtää. Kenties hän näki akateemisen maailman sovinnaiset ajatuskehikot hyväksyvänä ja siten epävapaana “spektaakkelin legitimoijana”? Fenster tosin kirjoittaa, että Edelman ei päässyt “symboleista” ja “spektaakkelista” eteenpäin – esimerkiksi Bourdieun empiiriseen sosiologiaan, Mannheimin tiedon sosiologiaan tai Habermasin analyysiin julkisesta tilasta – juuri näiden käsitteiden abstraktisuudesta johtuen.)) – äärimmäisen epäakateemisesti: yleisin virkkein ja sen kummemmin muiden teoreetikoiden työhön viittaamatta (joitakin harvoja Foucault-alaviitteitä lukuunottamatta). Niinpä Fenster kirjoittaa lopuksi:

[T]here is no reason for scholars studying the cultural symbols of politics to consider Edelman’s work; indeed, they tend to ignore it and, ultimately, to overturn many of the assumptions of his approach.

Edelmanin voima on siinä, että hän tarjoaa sellaisen ymmärrettävän yleiskuvauksen politiikan, median, kielen ja arkielämän suhteesta, joka ottaa huomioon myös sosiaalisen konstruktionismin ja piilossa tapahtuvan maailman tulkitsemisen. Poliittinen spektaakkeli on kriittinen kaiken teoria ja keskustelun alkupiste; sen ohittaminen epäakateemisena on harha-askel, koska teoriaa ei ole tarkoitettukaan akateemisesti, omalla eristäytyneellä yhteiskunnan alueellaan pureskeltavaksi.

On varmasti totta, että tutkijoilla ei ole syytä perehtyä Edelmaniin, mutta tavalliselle kansalaiselle hän tarjoaa kartan maailman ymmärtämiseen. Kartta saattaa olla summittainen tai vääristynyt ((Olisi kaiketi kohtalon ivaa puhua epäobjektiivisuudesta, sillä tähän Edelman vastaisi viittaamalla spektaakkeliteoriaansa.)) mutta se on yhtä kaikki edellytys tarkemman kuvan piirtämiselle. Esimerkiksi Constructing the Political Spectacle -teoksesta on johdettavissa useita käyttökelpoisia ajatuskulkuja sosiaalisten ongelmien luonteesta, uutisten merkityksestä, johtajien roolista ja politiikan kielestä. Olennaista on kuitenkin, että näihin ajatuksiin ei jämähdetä, vaan niitä lähdetään kehittelemään eteenpäin.